Eletään vuotta  2045. Olen 80-vuotias, kehoni on kulunut eikä näillä kilometreillä muutama varaosa olisi pahitteeksi, mutta olen toistaiseksi järjissäni ja elossa. Katselen peiliin. Ikä ei kerro minusta muuta kuin syntymävuoteni. Kurtistuneen kuoren alla on yhä se sama elämästä innostunut tyttö, jonka ruskeiden silmien pilkettä ei mikään vastoinkäyminen ole onnistunut sammuttamaan.
 
Kolmessakymmenessä vuodessa vanhuudesta on tullut trendikästä ja ikääntyminen on taas sallittua.  Työttömyyden pelossa plastiikkakirurgit ovat erikoistuneet uudelleen - tällä kertaa geriatriaan. Enää ei tarvitse vakuuttaa ketään siitä, että vanheneminen voi olla muutakin kuin rapistumista; aktiiviset ja tuotteliaat ikäihmiset toimivat elävinä todisteina toisenlaisesta vanhenemisesta. Median maalaamat kauhukuvat eivät toteutuneet, Suomesta ei tullutkaan gerontokraattista valtiota, jossa vanhuksilla on valta tehdä vain oman etunsa mukaisia päätöksiä. Ikäryhmät arvostavat toisiaan, vastakkainasettelua ei ole, sillä on ymmärretty, että tämän päivän nuoret ovat huomisen vanhuksia. Hyvä yhteiskunta luo hyvän elämän edellytyksiä kaikille.
 
Suomessa kehitetty johtamiskonsepti, jossa ekonomia, etiikka ja ekologia kulkevat käsi kädessä, on tehnyt meistä tiennäyttäjiä myös johtamisen alueella teknologian, muotoilun ja koulutuksen lisäksi. Ennaltaehkäisy on päivän sana. Suomalainen taloustieteilijä keksi matemaattisen kaavan, jolla ennaltaehkäisevän toiminnan hyöty ja taloudellisuus tehtiin vihdoin näkyväksi. Nyt hoidetaan syitä eikä oireita! Hoidetaan ihmistä, eikä sairautta. Poliitikotkin uskaltavat tehdä päätöksiä pitemmällä kuin neljän vuoden tähtäimellä.
 
Lääketeollisuus on hätää kärsimässä, sillä vanhukset ovat terveempiä kuin koskaan aikaisemmin. Vaihtoehtoiset hoitomuodot syrjäyttävät perinteisiä lääkkeitä; ahdistusta hoidetaan keskustelemalla, taiteen ja kulttuurin terveyttä edistävää vaikutusta hyödynnetään ahkerasti ja halataan paljon. Riippuvuudesta on tehty uudelleen kunniallista ja vanhustyöstä arvostettua. Vanhustyöhön ei enää ajauduta vaan hakeudutaan. Työhaastatteluissa kysytään muutakin kuin: ”Milloin voit aloittaa?”  Myönteinen vanhuskuva on kaiken vanhustenhoidon perusta eikä yhdelläkään hoitajalla ole kiire. Kaikki vanhukset hoidetaan niin kuin haluaisit itseäsi hoidettavan, kauniisti ja hyvin.
 
Ikääntynyt Suomi on monikulttuurinen ja suvaitsevainen. Yksilöllisesti räätälöityjä vanhuspalveluita on tarjolla värikkäälle vanhusjoukolle, ja asiakaslähtöisestä hoitotyöstä on vihdoin tullut muutakin kuin sananhelinää. Kotihoitoa saa Helsingissä kymmenellä kielellä, ympäristön esteettömyys on itsestäänselvyys ja omistajiensa näköisiä tuunattuja rollaattoreita on katukuva täynnä. Hoitokotia valitessani joudun lähinnä miettimään valitsenko musiikki- vai ilmaisutaidepainotteisen vanhainkodin. Olo on kuin olisi menossa uudelleen yläasteelle, valinnan varaa on!
 
Yhteisöllisyys on taas muodissa. Syrjäytyneisyys on vähentynyt, yksinolo on valittua ja itsemurhatilastot ovat siistiytyneet. Talvisodan henki on herätetty kuolleista ja ihmiset luottavat toisiinsa alkuperään tai ideologiaan katsomatta. Kimppakämpissä eivät asu nuoret vaan vanhukset. Senioritalojen lisäksi rakennetaan kiihkeässä tahdissa kolmenpolventaloja, joihin muuttavat ihmiset sitoutuvat alusta asti huolehtimaan toisistaan. Lastenvahtiapua saa adoptioisovanhemmilta, kauppareissut tehdään yhdessä ja asukkaiden voimin hoituvat niin korjaustyöt, kirjanpito kuin hiusten leikkauksetkin. Yläkerran Annikki kutoo villasukkia koko porukalle. 
 
Tässä yhteiskunnassa autonomian menetys ja vanheneminen eivät enää pelota minua. Elettyä elämääni ja minua kunnioitetaan ja saan apua - silloin ja sellaista kun tarvitsen. Ikä on tehnyt priorisoinnista ja olennaiseen keskittymisestä helpompaa, tärkein on tässä ja nyt. Kun minun aikani koittaa, saan poistua omalla tavallani, omassa rytmissäni ja uskollisena omalle persoonalleni. Pilke silmäkulmassani voi säilyä loppuun asti.

Kuvat: Pixabay, CC0

Digitaalisuuden ja erityisesti tekoälyn vauhdikas kehittyminen ja tulo osaksi koulu- ja työelämää pistää minussa niin ihmisen kuin opettajankin miettimään. Niin paljon mahdollisuuksia, mutta myös niin paljon uhkia. Mistä enää tietää mikä on totta, mikä valhetta, mikä aitoa, mikä huijausta?

Pelkästään verkkopohjaiset opinnot ovat mietityttäneet jo pitkään opettajaa, eivätkä ne ainakaan kaikille aloille ja aihepiireihin sovellu. Ne mahdollistavat toki useamman opiskelijan ottamisen mukaan opintojaksolle, helpottavat opintojen yksilöllisempää suorittamista ja useampi opiskelija tuo myös rahaa oppilaitoksille, mitä sitä kaunistelemaan. Raha puhuu kaikkien hienolta kuulostavien tavoitteiden ja päätöstenkin takana. Selkeänä plussana näen osallistumisen mahdollisuuden pitkänkin matkan takaa, jopa kansainvälisesti. Verkko-opiskelu edistää maantieteellistä tasa-arvoisuutta ja mahdollistaa eri sektorien ja toimijoiden yhteistyötä.

Tasa-arvoisesti voimme niin ikään avata Zoom-yhteyden, pitää kamerat suljettuina ja piiloutua mustan ruudun taakse, vaikka ruoanlaittopuuhiin, sen sijaan, että varsinaisesti osallistuisimme luennolle. Kun sitten oppimistehtävänkin voi teettää tekoälyllä, niin miten ihmeessä oppimista arvioidaan? Jos kone tekee diasarjat, kirjoittaa esseet ja luo kuvat, ihmisen tehtäväksi jää sentään sisällön suunnittelu ja käsikirjoituksen teko. Ai, mutta eipäs, tekoäly tekee suunnitelmatkin puolestamme kauniisti pyydettäessä. Vieläpä muutamassa sekunnissa. Kunhan prompteja vaan oppii kirjoittamaan riittävän selkeästi ja ymmärrettävästi. Prompti on kirjoitettu ohje, joka antaa suuntaa tekoälyn tuottamalle sisällölle.

Vaikka jonkun tasoista sarkasmia on luettavissa edellisen kappaleen rivien väleistä, innostuvana ja kehittämismyönteisenä henkilönä näen kuitenkin myös valtavasti mahdollisuuksia tekoälyn hyödyntämisessä. Vanhakin innostuu, aina vaan kaikesta uudesta ja olen jo saanut vierähtämään useamman tunnin tohkeissani generoimalla (vierasperäinen sana kyllä ärsytti, miksei saman tien luomalla?) kuvia opintojaksojen työtiloihin ja luentomateriaaleihin sekä pyytänyt ChatGPT:n kaltaisilta ohjelmilta erilaisia tekstisisältöjä, erilaisista rooleista käsin, ihan vain kurillani tosin toistaiseksi. Odotan myös innokkaasti, että pääsen laittamaan Mikrosoftin Copilot:in tekemään kässäreistäni diasarjoja. Tällaiseen hommaan opettajalta menee vanhoilla metodeilla helposti tuntikausia.

Tekoäly voi myös osaltaan edistää yhdenvertaisuutta. Lukemisen ja kirjoittamisen vaikeuksien kanssa painiville opiskelijoille tekoäly voi tarjota pääsyä samalle viivalle muiden kanssa. Esim. esseiden kohdalla, olen monesti tuskaillut arvioinnin yhteydessä kielen sujuvuuden ja oikeaoppisuuden merkityksen kanssa. En ole äidinkielen opettaja, oikeinkirjoitus tai tekstin sujuvuus ei ole ensisijainen tarkasteluni kohde, vaikka pieni punakynäpirulainen minussa asustaakin. Kielellinen sujuvuus vaikuttaa kuitenkin ja kirjoittajatyypille esseetehtävistä suoriutuminen on paljon helpompaa. Tärkeintä kirjallisissa tuotoksissakin täytyy silti olla sisältö, opintojakson aiheista muodostuneen ymmärryksen välittyminen.

Myös kansainväliseen yhteistyöhön saa työntöapua tekoälyltä. Vielä joku vuosi sitten etenkin armaan äidinkielemme kohdalla, käännökset muille kielille olivat kankeita ja usein hassunhauskoja. Nyt maksuttomat tekoälyohjelmat tekevät hyvälaatuisia käännöksiä kieleltä toiselle hetkessä ja väärinymmärrysten mahdollisuudet pienenevät. Tälläkin kolikolla on toki kääntöpuolensa. Mitä tapahtuu kääntäjien, säveltäjien tai vaikkapa graafisten suunnittelijoiden ammattikunnille, kun tekoäly pystyy tekemään pitkälti samoja hommia?

Eilen aamulla työpaikan digiklinikan tapaamisessa se vahvistui: on laitettava oma ajattelu koko lailla uusiksi. Pää suristen jäin opettajan näkökulmasta pohtimaan muun muassa seuraavia asioita: Minkälaisia oppimistehtäviä laitamme opiskelijoille tästä eteenpäin? Mitä perinteisen opinnäytetyön tilalle? Nouseeko käsinkirjoitettu oppimispäiväkirja uudelleen kunniaan, kun arvioinnin painopistettä on siirrettävä lopputuotoksesta prosessiin? Tuleeko tekoälyn hyödyntämisestä yksi lähdeviite muiden joukkoon? Palataanko perinteisiin luokassa lyijykynällä tehtäviin tentteihin ja nouseeko lähiopetus uudelleen kunniaan? Millaisia oppimisen mittareita käytetään?  Jos samassa kokonaisuudessa on valinnaisia suoritustapoja, miten niitä arvioinnissa verrataan toisiinsa?

Joulukuussa verkostotapaamispäivän päätteeksi pidin luovan, toiminnallisen hetken kollegoilleni. Sen loputtua yksi työtovereistani kiitti tuokiosta selvästi liikuttuneena ja totesi ytimekkäästi: ”Tähän ei tekoäly pysty.” Kasvokkaisten kohtaamisten, yhdessä tekemisen voimaa ja vaikutuksia on vaikea korvata millään muulla menetelmällä tai ohjelmalla ja hyvä niin. Varmaa on kuitenkin myös se, että tekoäly on tullut, ja minä olen pikkuhiljaa valmis. Kauhistelun, marmattamisen ja vanhaan takertumisen sijaan lähden yhdessä muiden kanssa opettelemaan sen käyttöä, nauttimaan sen tuomasta helpotuksesta ja miettimään ratkaisuja sen tuomiin haasteisiin. Jatkan silti myös luovien ja toiminnallisten metodien hyödyntämistä aina ja joka paikassa, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Ihan kaikkea ei onneksi voi purkaa nollien ja ykkösten loppumattomiksi ketjuiksi.

PS. Ja ei, tämän blogin kirjoittamiseen ei ole käytetty tekoälyä.  Kuva on luotu Adobe Firefly -ohjelmalla.

Avainsanat:  #tekoäly #pedagogiikka #muuttuvaoppiminen #muuttuvaopettajuus

Helsingin Sanomissa 19.3. pohdittiin hoivakotien hoitajamitoitusta ja henkilökuntarakennetta enkä voinut olla "tarttumatta kynään". Henkilökuntapula hoitoalalla ei ole uusi asia, mutta vanhuspalvelujen laatua ei paranneta pelkillä käsipareilla tai lähihoitajan tutkinnoilla. Laki mahdollistaa hoitajien lisäksi monen muun ammattilaisen laskemisen osaksi hoitajamitoitusta, mutta heitä ei kuitenkaan hoivakodeissa juuri näy, hoitajapulasta huolimatta.
 
Tiedossa on ollut jo pitkään, että vähemmän koulutetut henkilöt tulevat hoitamaan vanhuksiamme. Kun osaavasta ja koulutetusta henkilökunnasta on pulaa, pitäisi rekrytoidessa kääntää katse käsiparien laatuun ja tarkastella tarjolla olevien hakijoiden motivaatiota, arvoja ja asenteita. Vähäinen terveydenhuoltoon liittyvä koulutus ei ole välttämättä ongelma eikä sen tarvitse olla pelon aihe, jos edellä mainitut elementit ovat kohdallaan. Eihän omaishoitajakaan ole valmistunut koulusta tehtäväänsä eikä äiti ole ammatillinen tutkinto. Välittäminen ja vuorovaikutus ovat toiminnan ytimessä.

Erittäin tärkeää on kuitenkin se, että niin gerontologista kuin terveyden- ja sairaudenhoitoon liittyvää osaamistakin tiimistä löytyy ja osaaminen on oikein kohdennettu. Jos ruohonjuuritasolla on välittämistä, mutta ei tietoa, ilmapiiri on avoin ja kommunikaatioon kannustava, niin on sitten aina joku jolta kysyä. Lisäksi työntekijöiden hyvinvointiin panostamalla saadaan henkilökunta sitoutumaan ja pysymään työpaikoissaan. Ja tässä kohtaa en todellakaan puhu pelkästä kiitoksesta ja kauniista sanoista. Pysyvästä, hyvinvoivasta ja motivoituneesta tiimistä hyötyvät kaikki; hoivakodissa asuvat ikäihmiset, henkilökunta ja työnantajakin.  
 
Kohta kymmenen vuotta sitten pohdin viisaan ja humaanin kollegani Opri Pulliaisen kanssa opinnäytetyössämme henkilökunnan ja sen rekrytoinnin merkitystä vanhuspalvelujen laadulle. Henkilökunta oli kortilla jo silloin, mutta yhtenä positiivisena seurauksena näimme, että pula hoitajista voisi avata vanhustyön ovia myös monelle muulle ammattikunnalle,  joiden osaamiselle olisi monenlaista käyttöä ympärivuorokautisessa hoivaympäristössä: geronomeille, toiminta- ja fysioterapeuteille, taitelijoille, muusikoille, artenomeille… Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Myös hoitajilla itsellään on muodollisen pätevyyden lisäksi valtavan paljon osaamista, jota hoiva-alalla ei osata tunnistaa eikä tunnustaa, eikä näin ollen myöskään hyödyntää hoivakodin arjessa. Hoitajapula on sokeuttanut meidät kysymään muodollisen pätevyysvaatimuksen toteutumisen jälkeen työnhakijalta ensisijaisesti: Milloin voit aloittaa?
 
Ongelman ydin piilee siinä, että vanhustyö ymmärretään edelleen hoitamisen eikä elämisen alueeksi. Meidän työpaikkamme on kuitenkin siellä asuvan vanhuksen koti! Hoivakodissa asuva vanhus on yksilö kaikkine toiveineen, mieltymyksineen ja tarpeineen. Näkemykseni mukaan kaikki vanhuksen ympärillä toimivat ammattilaiset ovat siellä mahdollistaakseen hänelle hyvää elämää ja mielekästä arkea. Riittääkö puhdas vaippa, katto pään päällä ja nopeasti syötetty, soseutettu ruoka luomaan elämään laatua? Voiko kenenkään arki olla mielekästä ainoastaan noilla eväillä?
 
Jos kaikille hoivakodeissa asuville vanhuksille tehtäisiin hyvän elämän ja mielekkään arjen suunnitelma ja sitä lähdettäisiin myös toteuttamaan, näyttäisivät niin vanhusten kuin heidän hoitoonsa osallistuvan henkilökunnan päivätkin aivan toisenlaisilta. Ikäihmisemme voisivat paljon paremmin ja työhyvinvointi kasvaisi, kun hoitajat – ja se muu henkilökunta – pääsisivät käyttämään työssään monipuolisesti osaamistaan. Kun vanhustyö mielletään elämisen alueeksi, ihan kaikenlaisella osaamisella on nimittäin käyttöä.
 
Vanhustyön kuvan ja tradition ravistelua pitää jatkaa. Kun sen oikein ymmärtää ja se oikein organisoidaan, vanhustyö on luovaa ja palkitsevaa työtä. Boxin ulkopuolelle meneminen ei riitä, boxi pitää panna palasiksi, koota se ihan kokonaan uudelleen ja laittaa ikäihminen kaikkine kimurantteine, yksilöllisine ominaisuuksineen sen keskiöön. Sen jälkeen laadukasta vanhustyötä tekevään hoivakotiin löytyy ihan varmasti myös laadukkaita, monialaisia tekijöitä, hoitajapula on taakse jäänyttä elämää eikä mitoituksistakaan tarvitse enää kiistellä. Perustetaanko uuden maailman hoitokoti? Anyone? Pääsisinköhän jossain kokeilemaan tätä teoriaa?

Kuvat: Pixabay, free license photos

Melko tarkkaan vuosi on kulunut siitä, kun pandemia aiheutti maailmanlaajuisesti äkillisen ja lähes totaalisen elämän ja toimintatapojen muutoksen, joka on käynnissä edelleen. Pandemian seurauksena kaikki kevään 2020 työmatkat, kurssit ja koulutukset jouduttiin järjestössämme perumaan. Työyhteisö ympäriltä katosi, almanakka tyhjeni ja niin eläkeläisjärjestön työntekijät kuin iäkäs jäsenistökin suljettiin neljän seinän sisälle koteihinsa. Tilanne oli kaikin puolin erikoinen ja ennen näkemätön, sillä muutosta ei käynnistetty eikä siihen oltu varauduttu mitenkään. Se tuli ja jyräsi hyökyaallon lailla tutun ja turvallisen yli eikä muutosvastarinnasta ollut tilanteessa yhtään mitään hyötyä.
 
Henkilökohtaisesta kalenteristani Korona vei samanaikaisesti kaikki elämää suuremmat tapahtumat. Omalla kohdallani se tarkoitti muun muassa keikkojen, musikaaliesitysten, kuoro- ja bändiharjoituksien katoamista. Helmikuussa olin aloittanut elävän musiikin klubin omassa kaupunginosassani, koska koin kulttuurin tuomisen omille nurkille, lähelle asukkaita tärkeäksi. 14.3.2020 olisi ollut uunituoreen klubin toinen klubi-ilta, jota innolla odotimme niin muusikot kuin ensimmäisellä klubilla nautiskelleet kuulijatkin. Toisin kävi. Tilaisuus jouduttiin perumaan ja maaliskuun puolessa välissä alkoi kulttuuritapahtumien saralla epävarmuuden aika, joka jatkuu edelleen.
 

Minulle niin tärkeän voimavaran, yhteismusisoinnin katoaminen aiheutti sosiaalisen ja  kulttuurisen ”äkkikuoleman”, joka muuttuneen työtilanteen lisänä tuntui raskaalta ja lohduttomalta, mutta valittaakaan ei oikein kehdannut. Epävarmuus tuomion pituudesta ei helpottanut oloa. Verrattuna ansiotyön menettämiseen, vakavaan sairastumiseen, tai kuolemaan, yhteismusisoinnin pois jääminen ei tuntunut riittävältä syyltä vaipua epätoivoon. Silti, nyt sen uskallan jo sanoa ääneen, tunne oli samanlainen kuin olisi rakkaansa menettänyt. Viime vuosina ihan liian monissa hautajaisissa olleena voin vakuuttaa, että tiedän mistä puhun.
 
Noin neljä kertaa viikossa ystävien kanssa soitellen ja laulaen vietetyt illat laitettiin jäähylle, en enää tiennyt mitä tehdä ja tyhjyyden tunne oli melkoinen. Onneksi musiikkia pystyi edelleen edes äänitteinä kuuntelemaan ja kuntoa tuli pidettyä yllä, kun tanssiakin sai. Iltaisin nostatin pulssia pyörähtelemällä kumppanini kanssa olohuoneen matolla salsan tahtiin. Elävän musiikin jättämän kolon yksityiselämässäni täytin lopulta kaivamalla akateemisemman minäni esiin ja hain opiskelemaan, joka tuntui vankeusajalle sopivalta tekemiseltä. Työelämässä muutos alkoi mielessäni näyttää yhä houkuttelevammalta mahdollisuudelta luoda jotain uutta.
 
Erikoisen kevään jälkeen tilanne kesällä hetkeksi helpotti ja pääsin ihan keikallekin ruhtinaalliset kolme kertaa. Vierailin latin jazzia soittavan tutun bändin riveissä mahtavien muusikoiden keskellä kahdesti, esiinnyimme kouralliselle ihmisiä käsidesiltä tuoksuvassa ravintolassa ja niin me muusikot kuin kuulijatkin nousimme ihmeellisen yhteisen hurmion siivin onnellisuuden sfääreihin. Kolmas keikka oli salsabändimme yksityiskeikka, jonka juhlapukuisen ja vakavahkon karonkkayleisön saimme ylös jaloilleen ja tanssimaan, mikä oli keikan tilaajan mielestä melkoinen saavutus. Puolentoista tunnin salsakeikan, yhtäaikaisen tanssimisen, laulamisen ja soittamisen seurauksena, endorfiinien määrä kehossa on ainakin yhtä iso kuin maratoonarilla juoksun jälkeen. Pudotus arkeen on niin ikään melkoisen iso. Yhdessä musisointiin syntyy äkkiä addiktio, jonka pois jääminen aiheuttaa vieroitusoireita. Ainakin omalla kohdallani voin sanoa, että jos rakkaat ihmiset jätetään pois laskuista, ei mikään onnellistuta minua niin paljon kuin musiikin tekeminen yhdessä, hyvällä porukalla.
 

Syksyllä musiikkisuunnittelijaminäni suureksi iloksi onnistuimme pitämään kaikki suunnitellut TunneMusiikki-kurssit. Kursseilla muodostuvan mahtavan me-hengen takaa löytyvät taas ne kaksi asiaa, jotka kuluneen vuoden ajan ovat olleet kortilla: yhdessä tekeminen ja elävä musiikki. Kurssin viimeisenä päivänä kyynelehtivät yleensä niin ohjaajat kuin osallistujatkin eivätkä todellakaan surusta, korkeintaan edessä olevan eron haikeudesta. Kursseilla on yksinkertaisesti niin kivaa ettei kukaan haluaisi lähteä vielä kotiin! Musiikki mahdollistaa yhteistä tekemistä, jonka positiiviset vaikutukset hyvinvointiin ovat kiistämättömät. Moni kurssin käynyt onkin todennut: ”Kyllä tällä kokemuksella ja energialla jaksaa taas monta kuukautta!”  Yhteisöllisyys, taide ja kulttuuri ovat varteenotettavia, hyvinvointia ja toimintakykyä monipuolisesti ylläpitäviä ja edistäviä ilmiöitä, jotka toimivat lääkkeinä niin moniin vaivoihin ja vieläpä ilman ikäviä sivuvaikutuksia. Nautin työstäni suuresti. TunneMusiikki-toiminta on kulttuurista vanhustyötä ja osallistavaa taidetta parhaimmillaan.

Vuosi vaihtui ja viruskäyriä seurataan edelleen. Elämää suuremmat taide-elämykset ovat vuoden aikana olleet todella vähissä. Helmikuussa vuosia täyttänyt rakas ystäväni vuokrasi intiimin ja ihanan Riviera leffateatterin ja kutsui muutaman ihmisen tähän astisen matkansa varrelta juhlistamaan syntymäpäiväänsä. Tuskin ehdimme synttärisankaria onnittelemaan, kun juhlakalu pitikin meille pitkiä, silmiä kostuttavia puheita, joiden päätteeksi katsoimme Charles Dickensin teokseen perustuvan iloa ja valoa kylvävän elokuvan David Coperfieldin elämä ja teot. Juhlat toteutettiin kaikkien taiteen ja pandemian sääntöjen mukaisesti; järjestelyt olivat erinomaiset, osallistujat vastuullisia ja seura mitä parhainta. Ilta jätti lähtemättömän muistijäljen loppuelämäksi eikä vähiten sen pandemia-arkeen kuulumattoman harvinaisuuden vuoksi.
 
Elokuvan aikana, istuessani valkokankaan edessä minua itketti useamman kerran. Elokuvan juonessa oli toki herkistäviäkin kohtia, mutta syyt kyyneliini olivat ihan muualla. Miten ihanaa oli istua siinä, pimeässä nauttimassa elokuvasta, sen porukan keskellä, yksin, mutta kuitenkin yhdessä! Miten erilainen on elokuva, kun sen näkee kunnon elokuvateatterissa eikä miltään olemattomalta iPadin näytöltä! Kuinka arki opintoineen ja työasioineen katosi vihdoin päästäni, kun lennätin leijaa yhdessä Mr Dickin kanssa! Tutkijan kammioni ovi sulkeutui enkä työasioitakaan ajatellut sekuntiakaan. Jos elokuva oikeassa ympäristössä katsottuna saa aikaan moisen efektin, mitä tapahtuukaan, kun seuraavan kerran pääsen live konserttiin… Ei epäilystäkään miksi elävää taidetta ja kulttuuria tarvitaan. Ja niitä muita ihmisiä. ”Miten onnekas on ihminen, jolla on ystäviä”, ajattelin. Ja miten suuri ilo onkaan osallistua kulttuuritapahtumiin yhdessä. Sydämeni täytti kiitollisuus ja kehräykseni kuului varmasti kaupungin joka kolkkaan.
 

Nyt olisikin jo korkea aika ryhtyä miettimään, miten voimme pitää huolta siitä, ettemme enää ikinä näe kulttuurin nälkää olivat olosuhteet sitten millaiset tahansa. Miten kulttuuritapahtumien järjestäminen onnistuu turvallisesti ja missä. Pandemia-tilanne on paljastanut muun muassa sellaisten tilojen puutteen, joihin tavallisella artistilla olisi varaa. Pienen teatteritilan vuokraaminen on esimerkiksi Helsingissä niin kallista, ettei puolen salin tekniikalla artisti saa edes tilan vuokraa maksettua. Elävälle taiteelle sopivia tiloja kyllä on, muuta ne eivät ole saatavilla tai niistä pyydettävä korvaus on turhan arvokas. Itse odotan kärsimättömästi sitä, että pääsen taas istumaan konserttisaliin, olkoonkin sitten vaikka pienemmällä porukalla, turvavälein, maskit naamalla ja käsidesit käyttövalmiina. Alkoholia ei kulttuuritapahtumiin tarvita. Taide-elämykset humalluttavat paremmin ja terveellisemmin kuin mikään päihde. Sekään, että ovet sulkeutuisivat aikaisemmin, ei haittaisi ollenkaan. Nukkumaankin pääsisi sitten jo heti puolen yön jälkeen.
 
Vuoden aikana olen suunnitellut ja toteuttanut digitaalisin välinein musiikkiin liittyvää toimintaa ja osallistunut itse erilaisiin virtuaalisiin työpajoihin ja luennoille.  Olen oppinut muun muassa sen, että virtuaalinen osallistaminen on mahdollista, kun sen osaa ja karismaattinen luennoitsija on sitä myös ruudun takaa ja saa ajan kulumaan kuin siivillä. Kansalaisjärjestössä työskentelevänä yhteisöllisyys ja osallisuus ovat sanoja, jotka on ristipistoin kirjottu sisään kaikkeen toimintaamme. Digitaalisen osallistamisen ja yhteisöllisyyden toimintatavat eivät vielä tavoita jäsenistömme iäkkäintä osaa enkä usko, että kasvokkain tapahtuvaa, vuorovaikutuksellista taidetoimintaa voi koskaan täysin korvata virtuaalisin menetelmin. Digitalisuus lonkeroineen ylettää kuitenkin yhteiskunnan joka sektorille ja on tullut elämäämme jäädäkseen; molempia toimintatapoja pitää kehittää ja käyttää.
 
Kulttuurin ja taiteen merkityksistä puhuttaessa, tapanani on sanoa, ettei ihminen pelkästä leivästä elä. En voi kuvitella elämää ilman elävää kulttuuria, konsertteja, teatteria, tanssia, performansseja tai taidenäyttelyitä, enkä varmasti ole ainoa. Televisio, tietokone tai stream-konsertit eivät yksinkertaisesti riitä. Taidetoiminta tarjoaa meille monelle ikään katsomatta iloa ja valoa, elämyksiä ja kokemuksia, mutta myös osallistumisen ja uuden oppimisen mahdollisuuksia. Taide yhdessä tekemisen muotona toimii vuorovaikutuksen välineenä ja tunteiden tulkkina, mahdollistaa tärkeitä yhteyksiä muihin ihmisiin, tarjoaa osallisuuden kokemuksia ja vahvistaa toimijuuttaamme. Ruoka ravitsee, terveys on tärkeää ja talouteen tarvitaan tasapainoa, mutta mikään ei voi korvata taiteesta nauttivan ihmisen elämässä taiteen merkitystä. Mistä muusta ihminen voi saada näin paljon ja monipuolisesti hyvinvointia itselleen?

Blogiteksti julkaistu ilman kuvia Eläkeliiton verkkosivuilla 9.3.2021.

Kuvat esiintymisjärjestyksessä:

1. Pixabay; free license photos
2. ja 3. Heidi Oilimo
4. Gabriel Kolanen
5. Vilma Timonen / Eläkeliitto
6. Elokuvateatteri Rivieran verkkosivut. https://www.rivierakallio.fi/info/
7. ja 8. Heidi Oilimo; kuvan taulu taiteilija Virve Lukka

 ja taido
Ammatistani ja osaamisestani ylpeänä voisin sanoa, ettei yksikään tällä hetkellä laillistetuista terveyden- tai sosiaalialan ammattihenkilöistä tiedä enempää ikääntymisestä kuin geronomi. Geronomi osaa arvioida ikääntyneen vointia ja elämäntilannetta kokonaisvaltaisesti ja tekee sen aina ikääntyneen ja hänen omaistensa kanssa yhdessä. Geronomi ymmärtää normaaliin ikääntymiseen kuuluvien muutosten merkityksen niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta. Geronomin työtapa on voimavaralähtöinen ja osallistava. Kun gerontologinen näkemys johtaa työyksikköä, vanhustyön etiikka- ja moraaliperusta on vahva ja muodostaa pohjan organisaation ja toiminnan arvoille ja tavoitteille; asiakas pysyy keskiössä, tarpeet ja toiveet huomioidaan yksilöllisesti. Yhteiskunnallisesti tarkasteltuna näin suunnitelluilla, oikein kohdennetuilla ja oikea-aikaisilla palveluilla siirretään raskaiden palvelujen tarvetta myöhäisemmäksi ja säästetään selvää rahaa, inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan. Vanhustyön kentällä geronomi pohtii ratkaisuja moneen tämän hetkiseen haasteeseen yhdessä eri ammattilaisten kanssa. 

Osalla geronomeista on toki hoitajan tausta, kuten allekirjoittaneellakin, eikä sairaanhoitajuudestani varmasti ole geronomin ammatissa haittaa, mutta iso osa geronomeista tulee kuitenkin aivan toisenlaisista tehtävistä. Geronomeissa on musiikin maistereita ja pankkitoimihenkilöitä, toimittajia ja it -alan asiantuntijoita, teologeja ja tapahtumanjärjestäjiä, artesaaneja ja kaupan- sekä markkinointialan ihmisiä. Koulutus mahdollistaa näiden eri taustaisten ihmisten kohtaamisen, toisiltaan oppimisen ja kaiken aiemman osaamisen kantamisen vanhustyön palvelukseen. Geronomi sisäistää jo opiskellessaan moniammatillisen työskentelyn taidot ja merkityksen.

​Vanhat konstit on kokeiltu ja rutiineissa rullattu ihan riittävän kauan, jotta voimme todeta niistä monet hyödyttömiksi. Mitenkään hoitotyön merkitystä väheksymättä on selvää, että on tullut aika siirtää vanhustyön fokus sairauksien hoitamisesta ikääntyneen arjen sujuvuuden ja elämänlaadun edistämiseen. Vanhustyössä tarvitaan gerontologista osaamista, palvelujärjestelmän tuntemusta, rohkeutta, innovatiivisuutta ja kykyä yhdistellä ennen yhdistelemättömiä asioita menestyksekkäästi toisiinsa. Geronomilta löytyy kaikkea tätä.
 
Jos geronomi valmistuttuaan on jotain, hän ei todellakaan ole vanhustenhoitaja. Kutsuttakoon häntä mieluummin vaikka vanhusten asianajajaksi. Jos haluat tuottaa toimivia palveluja tyytyväisille ikäihmisille, tarvitset vanhustyön ammattilaista pistämään töpinäksi. Palkkaa geronomi. Mieluiten sellainen, joka ymmärtää itsensä ammatillisesti laajemmin kuin pelkkänä hoitajana. Geronomille kokonaisvaltainen vanhuksen paras on aina ensisijainen tavoite.

​Viisitoista päivää jouluun. Marraskuun lopussa sain paperin suorittamistani musiikkiterapian perusopinnoista ja tämän aamun aloitin kukon laulun aikaan kirjoittamalla kolumnia ensi viikolla ilmestyvään lehteen. Marraskuu meni, joulukuu jatkuu tekemisen merkeissä eikä loppua näy.
 
Tilanne ja tarina on tavallinen suurimmalle osalle perheistä; arki on yhtä juoksemista, fokusta siirretään vauhdissa työtehtävästä toiseen ja kiire yltää vapaa-ajallekin. Koululaiset, jo ihan pienetkin, suorittavat eikä eläkkeelläkään helpota, moni tuntemani isovanhempi kaivaa täyteen buukatun kalenterin esiin sopiessaan lapsenlapsen kanssa elokuviin menosta. Oikeutusta olemassaoloon haetaan tekemisestä ja suorittamisesta. Laiskottelu on syntiä paitsi Tanskassa, jossa tarkoituksellisesta, nautiskelevasta joutenolosta ja tunnelmoinnista kynttilöineen on tehty ilmiö, jolle on annettu nimikin: hyggeily. Hyggeilystä on kirjoitettu kirjoja ja hyvää tekevästä löysäilystä löytyy käännettyjä teoksia jo suomalaistenkin pukinkonttiin. Taitavaa markkinointiosaamista tanskalaisilta. Mitenhän saataisiin suomalaiskansallinen synkistely puunattua kaupaksi menevään kuntoon ja markkinoitua maailmalle? Hyvinvointivaikutuksiin ei ainakaan voi vedota.

​Toisessa kotimaassani Espanjassa on perinteisesti ymmärretty niin siestan kuin fiestankin merkitys. Suomalaiset ihastuvat matkoillaan olemisen sietämättömään keveyteen; auringon alla, majesteettiset vuoret ja Välimeri kulisseina, henki tuntuu äkkiseltään kulkevan paremmin ja hetkessä on helpompi elää. Arki on arkea kuitenkin Fuengirolassakin ja se on syytä pitää mielessä, tämän päivän espanjalaiset elävät samojen vaatimusten ja suoritusten puristuksessa kuin suomalaisetkin. Jotain espanjalaisten yhdessä olemisen ja elämisen taidosta meillä olisi kuitenkin opittavaa.
 
Puhun työssäni jatkuvasti hyväksyvän läsnäolon merkityksestä vuorovaikutuksessa.  Vieläkin tiivistetymmässä paketissa kysymys on olemisesta ja siitä miten olemme suhteessa itseemme ja toisiin ihmisiin. Kuinka avoimia ja rehellisiä pystymme itsellemme ja muille olemaan, kuinka tietoisia olemme motiiveistamme, vahvuuksistamme ja kipukohdistamme. Kuinka armollisia osaamme itseämme kohtaan olla. Itsensä kohtaaminen ja arvostaminen juuri sellaisena kuin on tekee mahdolliseksi toisen kohtaamisen kokonaisena ihmisenä. Tekeminen ei koskaan riitä, jos olemisessa on ongelmia.
 
Olemisen ja kohtaamisen ytimessä on rakkaus. Rakkauteen sisältyy toisesta välittäminen. Osuvasti on sanottu ettei rakkauden vastakohtana ole viha vaan välinpitämättömyys. Rakkaus voidaan määritellä hyväksyväksi vastavuoroisuudeksi ja voi olla löydettävissä kaikissa suhteissamme, jos vaan uskallamme antaa sille mahdollisuuden. Arvokkuuden kokemus syntyy vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin. Ei ole siis ollenkaan sama miten toistemme kanssa olemme, oli sitten kyse minkälaisesta suhteesta tahansa.
 
Tänä vuonna meillä ei avattukaan perinteistä kuvallista tai suklaakonvehdeilla täytettyä joulukalenteria. Päätettiin nuorimmaisen kanssa täyttää omatekoinen kalenteri kiitollisuuden aiheilla, hyvillä ajatuksilla itsestä ja muista läheisistä. Ryhdytään pikkuhilaa, päivä kerrallaan hiljentämään tahtia ja keskittymään olennaiseen. Jouluaattona kalenterin pienet paperilappuset avataan ja luetaan yhdessä. Tekeminen pysähtyy ja ollaan vaan.

Rauhallista ja rakkaudellista joulua kaikille!

Oven minulle tulee avaamaan pieni, pyöreä mummo, hämmästyttävän ketterästi liikkuva, reilusti yli kahdeksankymmenen. Yläkerrassa odottaa aviomies, jonka kanssa yhteistä taivalta on takana jo 62 vuotta - kokonainen elämä. Nyt ollaan loppusuoralla. Yli kymmenen vuotta on vanha nainen hoitanut sairasta miestään, niistä kymmenestä yhdeksän ihan yksin. Katselen kumpaakin ja mietin: Miten ihmeessä he ovat pärjänneet?
 
Tunnelma on rauhallinen, realiteetit selviä. ”En minä kuolemaa pelkää”, sanoo nainen, ”vaan rakkaan ihmisen kipua ja kärsimystä.” Olivat pelotelleet, toiset ihmiset. Sanoivat, että Alzheimer potilaan kuolema on kauhea. ”Kärsimystä voidaan lievittää”, lohdutan, ”älä siitä huoli.” Kotiin saadaan kipupumppu, yhdessä vanhan naisen kanssa huolehdimme miehen puhtaudesta, hyvästä asennosta ja sitten vaan juttelemme. Iltatoimien lopuksi nukkumakyljeksi miehelle valitaan aina vasen puoli, mies makaa kyljellään sängyssä kasvot vaimoon päin: ”Näin pystyn pitämään hänen kädestään kiinni.”

​Ammattilaisen ei tulisi hoitaa läheisiään sanotaan. Kirurgi ei osallistu vaimonsa operaatioon, eikä psykoanalyytikko voi toimia terapeuttina pojalleen. Mukaan tulee liian paljon tunteita. Entä jos oletkin omainen ja silti samalla hoitaja? Mitä sitten tunteille tehdään? Miten sen yhtälön jaksaa vuodesta toiseen kantaa?
 
Viiden yön aikana ehdin kuuntelemaan monta tarinaa. Meistä tulee tuttuja, iltatoimet hoituvat jo kuin aina olisimme niitä yhdessä tehneet. ”Tiedätkö, anoppini ei halunnut minua miniäkseen. Minä tulin köyhästä perheestä, ja mieheni perhe oli varakas. Anoppi sanoi, että sinä et koskaan pysty hoitamaan minun poikaani yhtä hyvin kuin minä.” Silloin minä vastasin että: ” Kuulkaa anoppi, minä tulen hoitamaan teidän poikanne niin hyvin kuin osaan ja hoidan hänet kuolemaan asti.” 
 
Viimeisenä yönä silitän miehen hiuksia ja kuiskaan jäähyväiset. Enää ei käsi purista kättäni. Vaimon kauniilla käsialalla hahmottuu paperille lista kappaleista, joita hautajaisissa soitetaan. Autan muusikon etsinnässä, soitan sairaalapastorille, jonka toivotaan olevan mies. ”Ei se minua haittaa, mutta mieheni mielestä saarna ei kuulosta samalta naisen puhumana.”  Miehen toivetta kunnioitetaan ja pastori lupaa tulla paikalle vaikka heti, jos on tarvis. Jostain löytyy kihlajaisruusujen mukana tullut kortti jossa lukee: "Rakkaalle tulevalle vaimolleni."

Saako sinua halata?”, kysyn ovella. ”Totta kai”, kuuluu vastaus. Aamuseitsemältä, hiukan ennen yövuoron loppua soi puhelin. Mies on nukkunut pois. Kaikkien kauhukuvia maalanneiden ihmisten ennustusten vastaisesti, kauniisti ja hyvin. Anoppikin voi rauhassa levätä. Miniän lupaus on lunastettu.

​
Kuvat: Free license photos / Pixabay

​Honkanummen hautausmaa. Kappeliin on kerääntynyt pieni joukko ihmisiä; perhettä ja ystäviä, joiden joukossa seison myös minä. Kaveri sai vihdoin juotua itsensä hengiltä, mittarissa ikää vasta 56-vuotta. Kilometrejä oli kertynyt sitten sitäkin enemmän. Ja promilleja. Tahti tiivistyi viimeisen parin vuoden aikana, ryyppyputkien väliin mahtui enää vain muutamia selviä viikkoja ja lähes jokainen putki loppui sairaalaan. Voin vaan kuvitella mitä kollegat päivystyksessä ajattelivat, kun mies tuli - taas kerran – henkitoreissaan paikattavaksi. Resurssien haaskausta, kuolisi pois tuokin onneton, eihän näitä juoppoja kestä kukaan, miksi näitä aina hyysätään?
 
Ihminen on kuitenkin niin paljon enemmän kuin päihteet tai mielenterveyden ongelmat. Ihminen on paljon enemmän kuin juoppo tai nisti. Ihminen on paljon muutakin kuin terveystietorekisterin etusivulla kulkevat riskitiedot. Arkussa makaava mies oli entinen ambulanssin kuljettaja, hyvä laulaja, taitava automekaanikko, ihan mahtavan nuoren miehen isä, sisarustensa veli ja vanhempiensa poika, joka oli kulkenut pitkän ja mutkikkaan matkan pohjoisesta Suomesta Helsinkiin ja ehtinyt elämänsä aikana tehdä paljon muutakin mitä tässä ei mainita.
 
Mies oli naapurini ja ystäväni, vaikkei ehkä intiimein sellainen, mutta ystävä kuitenkin, ja ennen kaikkea hän oli mies, joka oli aina valmis auttamaan kanssaihmistään hädässä, joka jakoi ystävyyttään, osaamistaan ja apuaan oikealle ja vasemmalle ilman mittaria ja määrää sen suuremmin asiaa ajattelematta ja avullaan mihinkään erityisesti pyrkimättä. Miehessä oli jotain rauhoittavaa, turvallista. Kaverin lähellä oli helppo hengittää. Lyhyesti sanottuna, ja ainakin minun mittarillani, arkussa makaava mies oli hyvä mies. Hyvä mies jonka alkoholi lopulta selätti.
 
Vaikka toisaalta ymmärränkin terveydenhuoltohenkilökunnan väsymyksen ja kyllästymisen turhalta ja hukkaan heitetyltä työltä tuntuvaan päihdeongelmaisten hoitamiseen, haluan silti aina nähdä ja kohdata ihmisen päihteiden takana. En ainakaan itse uskaltaisi lähteä valitsemaan ketä hoidetaan ja ketä ei, ainakaan sen perusteella, onko sairaus niin sanotusti itse aiheutettu. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia ja jos oikein tarkkaan mietitään, lähes jokaisen sairastumisen taustalta voidaan löytää jotain johon sairastunut olisi voinut itse vaikuttaa. 

Mikä saa toisen samoista lähtökohdista ja olosuhteista olevan selviytymään ja toisen murtumaan? Mikä sitten neuvoksi vakavissa päihdeongelmissa? Mitä sitten kun alkoholisti vanhenee, kun päihteitä ongelmaksi asti käyttävät ihmiset ikääntyvät? Entäs jos kuuluukin kahteen – tai huonolla tuurilla useampaan - vähemmistöön kerrallaan? Jos sattuu vaikka olemaan ikääntynyt alkoholisoitunut homoseksuaali maahanmuuttaja? Vähemmistöihin kuuluminen tekee ihmisestä  haavoittuvamman ja ikäihmisestä vielä paljon työikäistä enemmän.
 
Päihdeongelmaisen vanhuksen hoito vaatii paljon hoivatyötä, toimenpiteitä ja huomiota. Vakavaan päihdeongelmaan usein kytkeytyvät mielenterveyden ongelmat ja/tai syrjäytyminen leimaavat ikääntynyttä ihmistä monelta kantilta. Yhteiskunnalliset ja kulttuuriset asenteet ovat usein negatiivisia, vanhuksen tukiverkosto pieni tai olematon ja pahoinvointi käsin kosketeltavaa. Pitkään päihteitä käyttäneen ikääntyneen ihmisen kohdalla on syytä miettiä, onko täysraittiuteen pyrkiminen mahdollista tai edes tarpeellista. Tällaisiin tilanteisiin liittyy paljon eettisiä kysymyksiä: Missä kulkee itsemäärämisoikeuden raja? Onko sellaista? Kunnioitetaanko yksilön päätöstä päihtyä vai vaaditaanko haittoja aiheuttavaan käyttäytymiseen muutoksia?  
 
Ensisijaisesti kannattaa tarjota tukea perustarpeista huolehtimiseen, arkielämästä selviytymiseen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Usein tarttuminen yksinkertaisiin arjen sujuvuutta parantaviin tekijöihin auttaa enemmän kuin suuret sanat. Heikki Suhosen (2005) tutkimuksen mukaan asiakkaan selviytymisen tukeminen hänen arkisessa ympäristössään onkin tärkeä osa varsinaista terapiaa. Eräs päihdetyötä tekevä henkilö totesikin: ”Itse asiassa en ole edes kiinnostunut siitä, miten paljon hän juo, vaan paneudun päällimmäiseen huoleen, jonka hän tuo esiin.”  Vaikeatkin ja vaietut aiheet on helpompi ottaa puheeksi, kun arki sujuu ja luottamus on sitä kautta ensin rakennettu.
 
Toissapäivänä törmäsin pesutuvassa nuoreen naiseen, joka oli muuttanut ystäväni entiseen asuntoon. Asunnossa oli kuulemma jotain rauhoittavaa ja turvallista, vaikka joku oli jo ehtinyt pelottelemaan ajatuksella kuolinpesästä. ”Voit vaikka ajatella, että sait kaupan päälle henkilökohtaisen suojelusenkelin”, totesin. Hautausmaalla käynnistä huolimatta, minäkään en yhtään ihmettelisi, jos autotallistani kuuluisi työkalujen ääntä ja tallissa asustava romu pörähtäisi yhtäkkiä kuin ihmeen kautta käyntiin. Itsensä mies sai hengiltä, mutta auton kuin auton se sai puhallettua eloon.
 
Työntekijöinä päihdetyössä meidän on pystyttävä hyväksymään myös ne asiakkaan omat valinnat, jotka saattavat olla täysin omien ajatustemme ja uskomustemme vastaisia. Jos hyvää vaihtoehtoa ei löydy, on ehkä valittava se pienempi paha. Ihminen tekee aina parhaansa, sen hetkisissä olosuhteissa ja olemassa olevilla voimavaroilla. Paras ei kuitenkaan ole aina sillä tasolla kuin itse toivoisi ja meidän tehtävämme työntekijöinä on löytää voimavaroja sieltäkin missä niitä ei äkkiseltään näyttäisi olevan, toivoa sieltä missä toivottomuus pimentää näköalan, hyvää elämää huononkin elämän keskeltä. Voimme pysähtyä ja kuunnella, olla hyväksyvästi läsnä ja kohdata päihteitä käyttävän ihmisen arvokkaana yksilönä. James Baldwinin sanoin:  ”Emme voi muuttaa kaikkea, mitä kohtaamme. Mutta emme voi muuttaa mitään ennen kuin olemme kohdanneet sen.”
 
Mene rauhassa ystäväni, maisemat on mahtavat ja sinne päin on luvattu hyvää ajokeliä. Ohi en pääse, mutta perässä tullaan, yritän kaasutella kevyesti siihen saakka.
 
 
 

Kuvat: Pixabay - Vapaaseen käyttöön

Iltayhdeltätoista avaan oven ja huikkaan eteisestä: ”Iltaa, täällä ollaan!” Vuoteen reunalla istuva 96-vuotias nainen heläyttää takaisin iloisen tervehdyksen ja jatkaa lehtien laittamista muovikassiin. ”Ryhdyit sitten laittamaan lehtiä pois?” totean.  ”Ei, ei, laitan vaan valmiiksi ja otan ne sitten mukaani kun mennään”, selvittää hän. Hmmm, mennään? Mihin, mietin itsekseni  ja astun sisään makuuhuoneeseen. 

”Mistä sinä osasit tulla tänne?” kysyy nainen. ”Tänne?” "Niin, tänne, ja nyt juuri, kun pitää lähteä kotiin.”  Vastaan lempeästi: ”Tiedätkö, täällä on kotona, sinä olet nyt kotona ja minä osasin tulla, koska sinulle on sovittu yöhoitajan käynti aina näihin aikoihin.” Hämmennys valtaa vanhan rouvan kasvot, kunnes hän pikkuhiljaa palaa takaisin kanssani samaan aikaan ja paikkaan. ”Niin……sinä tulit siis nostamaan minun jalkani sänkyyn”,  toteaa hän sitten, enemmän itselleen kuin minulle. ”Niin juuri”,  vastaan ja naurahdan: ”Taisit käydä jossain kaukomatkalla..”  ”Niin taisin”,  vastaa vanhus. ”Joskus minä luulen olevani jossain ihan muualla kuin missä olen. Mutta eihän se ole vaarallista, eihän? Sitten minä näen tuon taulun ja tiedän, että kotona ollaan. Se on veljeni maalaama, tiesitkö?” ”Niinkö? Ei, en tiennyt, hieno taulu, eikä nojatuolimatkailustakaan ole tässä kohtaa mitään haittaa. "

”Haluaisitko käydä vielä vessassa ennen nukkumaanmenoa?” kysyn. ”Olisihan se hyvä”,  vastaa hän, ”jos sinä vaan ehdit.” ”No eihän tässä nyt jäniksen selässä olla, niin kiire ei minulla koskaan ole”, sanon ja avustan vanhuksen portatiiville. Siirtyminen kestää, valtavaksi turvonnut oikea jalka näyttää elefantin jalalta ja painaa kutakuinkin puolet vanhuksen painosta. Pelkällä tahdonvoimalla se liikkuu senttimetrin kerrallaan. Nainen sanoo:” Se on ihanaa, että sinä et hermostu, vaikka minä olen näin hidas..  Sinä olet kuule kyllä ihan kaikista paras yöhoitaja.”  ”Kiitos", vastaan, hymyilen vanhukselle,  ja jatkan pilke silmäkulmassani: ”Nyt minä taisin kyllä saada osakseni ansiotonta arvonnousua.” ”Et ollenkaan”, vastaa hän, ”kuule minulla on kokemusta, kyllä minä tiedän.” 

Illan viimeinen ponnistus ja nainen istuu takaisin sängyn reunalla, josta autan hänet vuoteeseen. Lonkka on kipeä, valtava syöpäkasvain pullottaa tennispallon kokoisena toisen kankun päällä. Nainen ei silti valita. Kohennan hänen asentoaan, asettelen tyynyjä sinne tänne. Kuinka vaikeaa onkaan yrittää päästä toisen ihon alle.. Lyhyen, maagisen hetken ajan hänen kipunsa on minun kipuani ja olen ihan varma, että tällä kertaa tyynyt tulivat juuri oikeisiin paikkoihin.

Käyn hakemassa jääkaapista persikkamehua, josta nainen erityisesti pitää. Vanha rouva juo ja minä tyhjennän muovikassista Helsingin sanomat ja kuukausiliitteen, pullollisen kipulääkettä, silmälasit ja nenäliinapaketin sekä huolellisesti talouspaperiin pakattuja laseja ja lautasia palauttaen ne paikalleen tyhjäksi jääneelle yöpöydälle. Sammuttelen valoja ja teen lähtöä. ”Hyvää yötä!” toivotan, ”ja muista, ettet sitten katsele kuin kauniita unia.”  Vanhus sulkee silmänsä ja hymyilee.  Eteisessä jatkan, ehkä enemmän itselleni kuin vanhukselle: "Ja hyvää kotimatkaa, mihin ikinä oletkin menossa." 

On jo aamu, kello on kohta viisi. Yöhoitaja astuu sisään asuntoon, jossa on käynyt vain kerran aiemmin. Elokuinen valo tunkeutuu ujosti sisään kaihtimien välistä. Pieni nainen istuu sängyn laidalla, yksin, omassa kodissaan ja odottaa kuolemaa.

Hoitaja tulee ensin. Auttaa vessaan, etsii puhtaita vaatteita, tarjoaa syötävää ja juotavaa, joka ei enää maistu. Onko sinulla kipuja, kysyy hoitaja. Ei, vastaa nainen, mutta on levoton eikä halua takaisin vuoteeseen. Mennään mieluummin sohvalle, sanoo nainen, ja hoitaja yrittää tehdä sohvasta niin mukavan kuin mahdollista, laittaa rohtuneisiin huuliin rasvaa ja käden ulottuville nenäliinoja, rollaattorin ja sitä juotavaa, joka ei enää maistu.

Minulla on huono olo, sanoo nainen, se johtuu varmaan siitä, että en ole syönyt mitään ja kakoo roskakoriin hiukan vaahtoavaa sylkeä ja jatkaa: ”Ethän sinä jätä minua yksin??” Hoitaja istuu nojatuoliin naisen viereen ja sanoo: ” En minä vielä lähde mihinkään.”  Vanha nainen voi pahoin vielä hetken ja toteaa: ”Nyt tarvittaisiin äitiä ja isää…” 

Hoitaja silittää naisen kättä, sydän satoina sirpaleina eikä lähde, vaikka oikeastaan pitäisi. Riittämättömyydestä kumpuava suuttumus pyyhkäisee hetkeksi surun yli ja hoitaja miettii, miksi ihmisen on oltava yksin tällaisena hetkenä… "Jos nyt kuitenkin sitä kipulääkettä?" ehdottaa hoitaja, ja nainen suostuu. Kipulääke pistetään, haetaan hyvää asentoa, jutellaan valokuvista seinällä. Kokonainen elämä haalistuvissa kuvissa, hiipuvia muistoja, hiipuva elämä. "Kukas tämä hääpari on?" kysyy hoitaja. "En minä nyt muista, anna anteeksi.." vastaa nainen. Ei se haittaa, ei kaikkea tarvitsekaan muistaa. Muistikin on usein kovasti yliarvostettua. Elämää eletään tässä ja nyt.

"Kampaisitko sinä minun hiukseni?" kysyy nainen. "Totta kai", sanoo hoitaja ja ottaa vinyylikäsineet pois ajatellen: eihän kuolema tartu.. Eikä syöpäkään. Hoitaja kampaa hyvän tovin sairauden ja vuosien harventamia pitkiä suortuvia, letittää ne ja tekee pienen nutturan. Jos minun käteni ovat viimeiset, jotka vanhaa naista koskettavat, ovat ne ainakin ihmisen kädet, hän ajattelee. Lämpimät ja hellästi koskettavat eivätkä kiireiset, kumilla verhotut työvälineet. Minä laitan hiukset aina taaksepäin, sanoo nainen.

Lopulta on pakko lähteä. Aamuhoitaja tulee ihan muutaman tunnin päästä, rauhoittelee yöhoitaja, älä sure, emme me unohda sinua tänne. Vanha nainen jää sohvalle elokuiseen aamuun odottamaan seuraavaa tulijaa. Myöhemmin päivällä on tarkoitus siirtyä sairaalaan, pois omasta kodista, jonne nainen tuskin enää palaa. Elokuisessa valossa on syksyn maku ja ilmassa leijuu jäähyväisten tuntua. "Sinä tulet siis kohta takaisin?" kysyy nainen ja hoitaja vastaa ja lupaa kaikkien vanhuksen luona käyvien hoitajien puolesta: ”Tulen, minä tulen ihan kohta takaisin.”