Laulan lähes välittömästi, kun saan silmäni auki. Sisäinen jukeboxi, jonne vuosien varrella on tallentunut kaikenlaista mahdollista musiikkia, työntää ihan ilman omaa tietoista valintaa milloin mitäkin kappaletta ulkomaailmaan. Sanat tulevat suustani kuin itsekseen ja tavoittavat korvani, joista melodia lyriikoineen kulkeutuu aivoihin ja huomaan, kuinka taitavasti levy valikoituu usein mielialan tai jonkin tapahtuneen mukaan sopien täydellisesti tunnelmaan ja tilanteeseen. Yhtä usein tosin, saattaa joku raivostuttava mainosmusiikin pätkä pyöriä korvamatona kiusaksi asti, kunnes ihan tarkoituksella joudun vaihtamaan kappaleen toiseen. Näin minulla, joka päivä, siitä asti kun herään, siihen asti kun menen nukkumaan. Joskus intensiivisen treenirupeaman yhteydessä laulan myös nukkuessani. Musiikki seuraa minua uniinikin.

Ollessani nuorena sairaanhoitajaopiskelijana Harjavallan mielisairaalassa – kuten tuota psykiatrista sairaalaa silloin kutsuttiin – seisoin yhtenä päivänä ruokajonossa ja hyräilin, kuinkas muuten. Yhtäkkiä edessäni seisova pitkä mies kääntyi ympäri ja jyrähti kuuluvalla äänellä: ”KUKA täällä hyräilee?”  Hiukan vakavasta äänensävystä pelästyen, vastasin hiljaa hymyillen: ”Minä..” Arkaan tunnustukseeni mies vastasi yllätyksekseni hyvin innostuneesti: ” Ihanaa! Niin kauan, kun joku laulaa, asiat eivät voi olla ihan mahdottoman huonosti!”  Kantavaääninen ja vakavanoloinen mies osoittautui paikan ylilääkäriksi ja hänen kommenttinsa harvinaisen todeksi.

Musiikki on seurannut minua koko elämäni eri muodoissaan. En voisi kuvitellakaan eläväni ilman musiikkia. Olen musiikin suurkuluttaja ja myös tuotan sitä itse. Yhdessä toisten kanssa laulaminen ja soittaminen on yksi hienoimpia asioita, joita elämä on minulle tarjonnut. Musiikin siivin olen matkustanut maailman ääriin, saanut helpotusta vaikeina aikoina ja se on tehnyt iloistani suurempia ja onnen hetkistäni vieläkin onnellisempia. Siivouspäivänkin se saa sujumaan paremmin.

Tuntui siis täysin luontevalta yhdistää musiikki, sen voima ja hoitava vaikutus vanhustyöhön, ja perustin työryhmän tuottamaan räätälöityjä musiikki- ja tanssiesityksiä ja elämyksiä ikäihmisille. Haluan myös levittää tietoa musiikin terapeuttisista vaikutuksista ihmiseen ja toivon, että yhä useampi vanhustyöntekijä uskaltaisi lähitulevaisuudessa ottaa musiikin mukaan arjen hoitotyöhön. Epäonnistumisia ei kannata pelätä ja yhdessä nauraminen on terveellistä. Tässä blogissa käsittelen musiikkia, sen vaikutuksia ja käyttömahdollisuuksia muistisairaiden kuntoutuksessa ja vanhustyössä. 

Musiikki kuuluu kaikkiin kulttuureihin ja yhteiskuntajärjestelmiin. Se luo alakulttuureja ja on mukana yhteiskunnan muutosprosesseissa, se voi olla vallan tai vastarinnan symboli,  siirtää kulttuuriperinnettä ja välittää normeja. Musiikin avulla voidaan viihdyttää ja viihtyä, ilmaista tunteita ja ymmärtää tunnetasolla toisten kokemuksia. Musiikin kautta voi luoda kontakteja ja ilmaista itseään. Musiikki voi toimia vastavuoroisen dialogin muotona ja välineenä. Musiikin avulla voi lähestyä toista, jopa ventovierasta, koska musiikki esimerkiksi paritanssien yhteydessä pitää sisällään luvan olla lähellä ja koskettaa.  

Suomessa musiikilla on aina ollut tärkeä tehtävä kansanperinteessä. Musiikki kuului kansan tapoihin, rituaaleihin ja riitteihin. Kulttuuriperintö siirtyi runolauluissa sukupolvelta toiselle, Väinämöinen lauloi Joukahaisen suohon ja voitti Pohjan akan sotajoukot musiikin voimalla. Lapin shamaanien rummut olivat välittäjiä yliluonnollisiin voimiin ja ihmiseen itseen,  itkuvirret saattoivat vainajat hautaan. Suomessa on moniin muihin maihin verrattuna valtavasti musiikin opetusta ja harrastajia; vauvamuskarit ovat todella suosittuja, on musiikkileikkikouluja ja -opistoja joka puolella maata. Myös ammattimuusikkojen koulutus on kansainvälisesti katsottuna maassamme hyvin korkeatasoista.

Silti musiikin käyttö ja laulaminen on tähän asti ollut vanhustenhoidossa satunnaista, eikä sen arvoa ole kaikkialla ymmärretty. Laulua ja musikaalisuutta ei ole hoitajan taitona erityisesti nostettu esiin, eikä sen kehittämistä ole katsottu tarpeelliseksi. Taide on tullut kuitenkin hoitotyöhön jäädäkseen; musiikin ammattilaisillekin on jo tarjolla musiikkiterapiakoulutuksen lisäksi erilaisia hoivamusiikin kursseja, ja hoitotyöntekijöille opetetaan vastaavasti luovien menetelmien käyttöä osaksi hoiva- ja hoitotyötä. Jopa yhteiskunta on ryhtynyt apurahoin tukemaan hoivataiteita. Tutkimusten mukaan musiikki vaikuttaa hyvinvointiin merkittävästi, ja siksi musiikin tulisikin olla osa suunnitelmallista vanhustenhoitoa. Musiikki tulisi nähdä luontevana osana ikääntyneen hyvinvointia liikunnan, sosiaalisen toiminnan ja ravitsemuksen rinnalla.

Lukuisten kansainvälisten tutkimusten mukaan musiikki synnyttää kuulijassa monenlaisia fysiologisia reaktioita. Keho reagoi musiikin värähtelyyn, joka vaikuttaa muun muassa sydämen syketaajuuteen, hengitykseen ja verenpaineeseen, ihon lämpötilaan, stressi- ja mielihyvähormonien erittymiseen sekä hermo- ja immuuni-järjestelmiin. Musiikin tiedetään vaikuttavan aivojen kykyyn vastaanottaa kiputuntemuksia ja sitä voidaan käyttää kivun lievityksessä. Aivotutkimus on osoittanut, että musiikki ja laulaminen nostavat ihmisen endorfiinitasoa ja virkistävät aivoja, rauhoittavat ja tuovat hyvää oloa. Musiikki vaikuttaa koko aivojen alueella ja siksi sillä on lukuisia positiivisia vaikutuksia ja se on laajasti kuntouttavaa.

Ihminen tulee tietoiseksi itsestään rytmin välityksellä jo äidin kohdussa. Järjestys alkaa rytmistä. Rytmi rauhoittaa, rentouttaa, vapauttaa tai lisää rohkeutta riippuen rytmin temposta. Rytmi voidaan tunnistaa, vaikka puhe ja kielitoiminnot olisivat häiriintyneet. Musiikin harmonia puolestaan vaikuttaa tunteisiin, duurisoinnut luovat rohkeuden ja voiman ilmapiiriä, mollisoinnut helpottavat surussa ja murheessa. Melodia vaikuttaa ajatuksiin, siihen on kirjoitettu säveltäjän elämän kokemuksia.

Musiikki voi olla sisäisen maailman hallitsemisen ja jäsentämisen väline. Se ei edellytä älyllistä tai kielellistä lähestymistä. Musiikin avulla voidaan avata väyliä ihmisen elämään vaikuttaviin tiedostamattomiin ristiriitoihin ja myös ratkaista niitä. Musiikin tarjoamille eheyttäville kokemuksille ei ihminen ole koskaan liian vanha. Useiden tutkimusten mukaan musiikki auttaa tunteiden säätelyssä ja ilmaisemisessa, se vähentää yksinäisyyttä ja masennusta, lisää yhteenkuuluvuutta, tukee minäkuvaa ja itseymmärrystä, sekä antaa haasteita ja sisältöä elämään. Musiikki myös tarjoaa nautintoa, esteettisiä kokemuksia ja herättää voimakkaita emootioita: iloa, rauhaa ja nostalgiaa. Musiikki on myös muistisairaalle tasa-arvoinen, sillä musiikin käyttö ei ole riippuvainen kognitiivisista kyvyistä.

Musiikin terapeuttisella käytöllä on vuosituhantiset perinteet. Varhaisimpia mainintoja musiikin hoidollisesta käytöstä on löydetty yli 4000 vuotta vanhoista egyptiläisistä papyruskirjoituksista. Antiikin Kreikan lääkärit käyttivät musiikkia psyykkisesti sairaiden taudinpurkausten hillitsemiseen ja ennaltaehkäisyyn, ja Kreikan jumalakulttuurissa musiikille ja lääketieteelle oli nimetty yhteinen jumala, Apollo. Niin Platon kuin Aristoteleskin antoivat kirjoituksissaan musiikille merkittävän aseman inhimillisen kasvun ja tunne-elämän kehittäjänä. Pythagoras uskoi musiikin olevan terveydelle hyödyllistä, mikäli lääkäri ymmärsi musiikin sisäisen olemuksen. Martin Luther puhui musiikin eheyttävistä ominaisuuksista ja tervehdyttävästä voimasta.

Nykyaikainen musiikkiterapia sai alkunsa Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen. Hoidettaessa sotaveteraaneja huomattiin, että pelkotiloja voitiin rauhoittaa ja tuoda tukahdutettuja tunteita esiin musiikin avulla. Suomessa musiikkiterapia sai alkunsa musiikillisesta harrastus- ja viihdetoiminnasta. Rinnekodissa aloitettiin musiikkiterapeuttiset kokeilut vaikeavammaisten hoidossa jo vuonna 1927.

Musiikkiterapian teho pohjautuu suurelta osin musiikin merkitykseen tunteiden kohtaamisessa ja tunne-elämän laajentamisessa. Kohutin (1959) mukaan musiikin avulla voidaan sekä paljastaa että parantaa ongelmia. Musiikin kautta voi kohdata ja käsitellä vaikeita ja traumaattisia asioita ns. symbolisen etäisyyden päästä. Ihminen voi myös suojautua musiikin avulla liian tuskallisilta tilanteilta, tunteilta ja tapahtumilta ja säilyttää mielenterveytensä. Sanana terapia juontaa kreikan kielen ”therapeia”– sanaan, joka tarkoittaa lääketieteellistä hoitoa. Sanalla on myös toinen merkitys; palveleminen, hoitaminen ja läsnäolo. Terapia on aina tavoitteellista toimintaa ja siihen sisältyy tarkoituksellisia pyrkimyksiä muuttaa näkökulmaa tai ratkaisuun johtavaa toimintaa. Musiikkiterapeutin työvälineitä ovat sekä musiikki että hänen oma persoonansa.

Laulaminen on yksi musiikkiterapian kulmakiviä. Kun ihminen laulaa hän sekä kuulee että tuntee kehossaan äänen värähtelyn. Laulaminen on kiinteässä yhteydessä koko ihmiseen ja harmoninen laulu tuntuu hyvältä. Laulaminen on tapa säilyttää yhteys fyysisen ja psyykkisen minän välillä ja kokea elämyksiä omasta olemassaolostaan. Laulaa voidaan yksin tai yhdessä. Yhteislaululla voidaan saavuttaa harmoniaa ja yhteisymmärrystä ryhmän jäsenten välille. Laulaminen myös tehostaa fysiologisia toimintoja kuten hengitystä ja verenkiertoa ja vaikuttaa lihaksiin rentouttavasti. Etenkin laulamisesta ja musiikista aiemmin nauttineelle vanhukselle musiikillisen toiminnan jatkuminen parantaa elämänlaatua ja edistää kokonaisvaltaisesti terveyttä.

Laulujen sisältö, tausta, kotimaa, säveltäjä, esittäjä tai vaikkapa lauluissa esitetyt mielipiteet voivat toimia keskustelun avauksina. Koska musiikki vetoaa tunteisiin ja tuo vahvoja muistoja, sen käyttö vanhusten muisteluhetkissä on hyödyllistä. Musiikki yhdistetään muisteluun, laulujen sanat herättävät keskustelua ja apuna voidaan käyttää myös esimerkiksi vanhoja valokuvia. Elettyä elämää kerrataan yhdessä, merkityksellisten muistojen mieleen palautumisella etsitään ja löydetään koko elämälle tarkoitusta

Musiikki ja liikkuminen ovat täydellinen pari. Kehon liike yhdistyy luontevasti musiikkiin. Musiikilla ja tanssilla on paljon yhteistä historiaa, ja musiikin elementit: rytmi, harmonia, muoto ja rakenne löytyvät myös tanssista. Terapiassa musiikin herättämiä tunteita voidaan ilmaista myös oman kehon liikkeiden avulla. Musiikkiliikunnan tavoitteena voi myös olla potilaan rohkaisu vuorovaikutukseen ja itseilmaisuun. Tanssi antaa mahdollisuuden sosiaaliseen kanssakäymiseen ja läheisyyteen eikä luovan luonteensa vuoksi tunne ”väärää” tapaa liikkua. Kehon muisti on hyvä ja lähes 80% ihmisten välisestä kommunikaatiosta on sanatonta. Tanssi kuntouttaa, lisää oman kehon tuntemusta ja auttaa hahmottamaan omaa kehonkuvaa. Palo-Bengtsonin ja Eriksonin (1997) tutkimuksen mukaan tanssimusiikin ja tanssin avulla muistisairaat ihmiset kokivat iloa, onnea ja osaamisen tunnetta sekä saivat virikkeellisiä sosiaalisia kontakteja. 

Musiikkia on käytetty jo vuosia muistisairaiden kuntoutuksessa  ja tutkimuksissa on havaittu, että musiikkiterapia vähentää levottomuutta, emotionaalisia ja sosiaalisia vaikeuksia, vaeltelua, ärtyisyyttä ja aggressiivisuutta. Musiikkiterapialla on saatu parempia tuloksia kuin muilla interventioilla, esim. ryhmässä lukemisella tai keskustelemalla. On hyvä muistaa, että taito- ja liikemuisti säilyvät muistisairauksissakin hyvin pitkään; musiikilliset valmiudet ovat siis olemassa. Alzheimerin tautia sairastavat kykenevät tunnistamaan tuttua musiikkia ja havaitsemaan sen välittämiä tunteita, äänenkorkeutta, melodiaa ja muistamaan laulujen sanoja. Yleensä ihminen muistaa parhaiten nuoruutensa musiikin, ne laulut mitä hän on kuunnellut 18 - 25-vuotiaana. Muistisairaiden on havaittu reagoivan musiikkiin jopa siinä vaiheessa, kun muut aistiärsykkeet eivät ole enää aiheuttaneet reagointia.  

Miina Sillanpään Säätiö toteutti yhdessä Sibelius-Akatemian ja Helsingin Yliopiston kanssa vuosina 2008 – 2011 laajan Muistaakseni Laulan -hankkeen, jossa tutkittiin musiikin vaikutuksia muistisairaiden hyvinvointiin ja toimintakykyyn. Tutkimuksen mukaan musiikilla on pitkäkestoisia positiivisia vaikutuksia muistisairaiden mielialaan. Muistisairaan ja omaisen tai hoitajan yhteinen, tuttuun musiikkiin perustuva säännöllinen laulu tai musiikinkuuntelu osana päivittäistä hoivaa vähentää masennusta, virkistää ja parantaa muistisairaan orientaatiota aikaan ja paikkaan. Laulaminen kohottaa mielialaa ja lisää onnistumisen kokemuksia. Säännöllinen laulaminen myös parantaa kielellistä ja omaelämäkerrallista muistia. Muistaakseni Laulan - tutkimus vahvistaa intuitiivisia kokemuksia musiikin käytön hyödyistä muistisairaiden kuntoutuksessa ja kannustaa musiikin käyttöön suunnitelmallisena hoidollisena elementtinä muistisairaiden päivittäisessä hoidossa. Tutkimus todistaa, että paitsi ammattitaitoisella musiikkiterapialla, myös omaisten ja hoitajien toteuttamilla, säännöllisillä musiikkiaktiviteeteilla on merkittävä vaikutus muistisairaiden hyvinvointiin. 

Götellin (2003) tutkimuksen mukaan hoitajan laulaminen tai taustamusiikin käyttö hoitotilanteessa parantaa muistisairaan tunneilmaisua, kommunikointia, liikkumista ja tietoisuutta ympäristöstään. Musiikki voi irrottaa muistisairaan häntä häiritsevistä ympäristön tai sisäisistä virikkeistä, ja suunnata hänen huomionsa toisaalle. Tutun laulun kutsuessa hänet takaisin todellisuuteen, tuttuun kohtaamiseen tutun hoitajan tai omaisen kanssa, hän saattaa löytää tien ulos mielensä sokkelosta. Tutkimusten mukaan musiikin kuuntelu saa aikaan yhtä selkeitä fysiologisia vaikutuksia kuin mieto lääkitys. 

Musiikki on vaihtoehtoinen kanava tunneilmaisulle, jolloin myös muistisairaat vanhukset voivat musiikin kautta kokea merkityksellistä yhteydenpitoa. Yhteisyyden tunne vahvistuu yhdessä laulaessa. Muistisairas tunnistaa muut ihmiset ja heidän tunteensa ja kokee yhteyttä heidän kanssaan. Nämä eivät ole muistisairaalle jokapäiväisiä kokemuksia. Moni muistisairas elää kuin eristyksissä, vaikka olisi toisten joukossa. Musiikki on kuitenkin yhteinen kieli, musiikin tuottamat tunteet ja ehkä muistotkin ovat yhteisiä. 

Muistisairaan vanhuksen kohdalla musiikki voi tuoda järjestystä ja auttaa hahmottamaan ympäristöä ja ajankulua. Musiikki antaa tilaisuuden myös purkaa aikoinaan syystä tai toisesta tukahdutettuja tunteita – koskaan ei ole liian myöhäistä selvittää keskeneräisiä asioita. Musiikki voi nostaa tietoisuudesta unohtuneita mielikuvia jopa varhaislapsuudesta. Musiikin avulla muistisairas saa mahdollisuuden löytää itsensä ja siihen asti eletyn elämänsä tunteineen ja tapahtumineen. 

Tärkeää on antaa kuulijalle mahdollisuus musiikin herättämien tunnetilojen purkamiseen. Musiikin kuuntelun tai laulamisen jälkeen muistisairas saattaa tapailla sanoja ja yrittää kertoa kokemuksistaan, hänellä on tarve kommunikoida esiin tullutta mielen ainesta. Musiikkihetken jälkeen läsnäolijan tulisikin olla herkkä kuuntelemaan ja vastaanottamaan niitä joskus hämmentyneitäkin viestejä, joita muistisairas silloin lähettää. Hän tarvitsee tukea ymmärtääkseen sisäisiä viestejään ja muistojaan ja orientoituakseen sitten jälleen nykyhetkeen. 

Musikaaliset ihmiset, jotka ovat aina nauttineet musiikista ja harrastaneet sitä, nauttivat siitä todennäköisesti myös ikäntyneinä ja muistisairainakin. Musiikki voi heille olla esimerkiksi uudessa asuinympäristössä se ainoa tuttu asia, joka ei ole muuttunut ja jonka he hallitsevat. Siksi se tulisi nostaa tärkeänä hoidollisena elementtinä esiin, eikä musiikin harrastamista saisi ohittaa vain elämänhistoriaan kuuluvana menneisyyden asiana. Musiikki voi olla muistisairaan suurimpia voimavaroja, joka vain odottaa käyttöönottoa. Esimerkiksi pianonsoitto on usein taito, joka ei kokonaan häviä muistisairauden myötä. Muistisairaalle pianistille piano on ystävä, joka ei hylkää. Se ei kysy eikä vaadi. Musiikki itse muistuttaa ja ohjaa soittajaa intuitiivisesti, kappaleita ei tarvitse tietoisesti muistaa.

Musiikilla on myös selvä yhteys kehonkieleen. Kummankaan merkityksiä ei pueta loogiseen muotoon vaan ilmaisut ”puhuttelevat” vastaanottajaansa välittömästi synnyttäen tunteita ja ruumiillisia reaktioita. Muistisairaille, joilla verbaalinen kommunikaatiokyky on usein rajoittunut, kehonkieli on sitäkin tärkeämpää. Musiikki kertoo enemmän siitä mitä ihminen tuntee kuin mitä hän ajattelee.  Musiikillisessa kommunikaatiossa syntyvistä tunteista ja reaktioista hoitaja ja potilas voivat löytää yhteisen kielen ja päästä samalle aaltopituudelle.

Chilen vallankaappauksen yhteydessä vangittu ja myöhemmin Suomeen muuttanut musiikkitieteilijä Alfonso Padilla kertoo, kuinka hän säilytti mielenterveytensä kärsimyksen ja kidutuksen keskellä musiikin avulla. (YLE Radio1: Musiikin voima – Kivusta lauluksi)  Laulu oli niissä olosuhteissa Padillalle elintärkeää, kuin pelastusrengas; osoitus siitä, että oli vielä elossa. 106-vuotias pianisti Alice Sommer Herzilla on vastaavanlaisia kokemuksia natsien keskitysleiriltä. Musiikki sai vangit näkemään kauneutta kauhun keskellä, piti yllä toivoa ja tarjosi pakomahdollisuuden täysin epäinhimillisistä olosuhteista edes hetkesi. (Dancing under the gallows, The Lady in Number 6)  

Jos musiikki pystyy tarjoamaan lohtua näin äärimmäisen hädän hetkellä, on sillä taatusti paikkansa muistisairaiden ja muiden vanhusten hoidossa. Ammattimaisen musiikkiterapian hinnan ja saatavuuden vuoksi se ei ole kaikkien ulottuvilla. Musiikki on kuitenkin jokaisen saatavilla, eikä sen käyttöön välttämättä tarvita koulutusta eikä lisäresursseja vaan ennen kaikkea halua ja ymmärrystä musiikin vaikutuksista. Musiikki ei toki paranna sairauksia, mutta nostaa sairastuneen ihmisen elämän laatua, edistää terveyttä ja hyvinvointia. Tarkoitus ei olekaan hoitaa sairautta, vaan IHMISTÄ, jolla on sairauksia. 

Etenkin muistisairaiden hoitotyössä käytettävässä musiikissa on tärkeää tarttumapinta omaan historiaan – mitä paremmin tunnemme vanhuksen, hänen henkilökohtaisen ja aikakaudellisen historiansa sitä parempi.  Mitä kaikkea musiikin avulla muistetulla ja koetulla voidaankaan hoidollisesti saavuttaa! Sairas ihminen tutun musiikkikokemuksen aktivoimana ei enää elä ajassa vaan aika elää ihmisessä. Musiikki tulisi nähdä osana ikääntyneen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Musiikki tuo valoa pimeyteen.

”Laulu on viimeinen mikä jää, kun muistin ovet sulkeutuvat. Lapsuuden laulut."
(Helena Anhava)


Erityiskiitos geronomi Opri Pulliaiselle yhdessä työstetyn materiaalin hyödyntämisestä tässä blogissa. <3


Tutustumisen arvoinen on ehdottomasti myös: Maaret Meriläinen Muistoista musiikiksi -menetelmä


Lisää tietoa ja lähteitä


Ahonen, Heidi 1993: Musiikki - sanaton kieli. Musiikkiterapian perusteet. Loimaa: Loimaan kirjapaino.
Ahonen-Eerikäinen, Heidi 1999: Samalle aaltopituudelle. Tampere: Kirjayhtymä Oy.
Erkkilä, Jaakko – Rissanen, Paavo 2003: Taiteet ja kuntoutuminen. Teoksessa Kallanranta, Tapani – Rissanen, Paavo – Vilkkumaa, Ilpo (toim.) 2003: Kuntoutus. Helsinki: Duodecim.
Hohenthal-Antin, Leonie 2006: Kutkuttavaa taidetta. Taidetoiminta seniori- ja vanhustyössä. Jyväskylä: PS-kustannus.
Lilja-Viherlampi, Liisa-Maria (toim.) 2011: Ihminen ja musiikki. Musiikillisen vuorovaikutuksen ulottuvuuksia. Turun Ammattikorkeakoulun Oppimateriaaleja 57. Turku: Turun Ammattikorkeakoulu.
Lehikoinen, Petri 1973: Parantava musiikki. Helsinki: Musiikki Fazer.
Lehtonen, Kimmo (toim.) 1989: Musiikki terveyden edistäjänä. Sairaanhoitajien koulutussäätiön julkaisu. Juva: WSOY.
Lyyra, Tiina-Mari – Pikkarainen, Aila – Tiikkainen, Pirjo (toim.) 2007: Vanheneminen ja terveys. Helsinki: Edita Publishing Oy.
Pratt R. (toim.) 1987: The 4th International Symposium on Music: Rehabilitation and Human well-being. Basel: Editiones Roches.
Sacks, Oliver 2008: Musikofilia. Tarinoita musiikista ja aivoista. Suomennos: Kerttula, Seija. Espoo: Absurdia.
Särkämö, Teppo – Laitinen, Sari – Numminen, Ava – Tervaniemi, Minna –  Kurki, Merja – Rantanen, Pekka 2011: Muistaakseni laulan: Musiikin käyttö muistisairaiden mielialan, elämänlaadun ja kognitiivisen toimintakyvyn tukemisessa. Miina Sillanpään Säätiön julkaisuja A:10. Helsinki: Miina Sillanpään Säätiö.
Taipale, Markku 1998: Musiikki dementoituvan ihmisen hoidon välineenä. Teoksessa Heimonen, Sirkkaliisa – Voutilainen, Päivi (toim.) 1998: Kuntouttava työote dementoituvien hoitotyössä. Helsinki: Kirjayhtymä.

Yhteisöllisyyden perusedellytyksiä ovat muun muassa luottamus kanssaihmisiin, toiminnan ja tekemisen vapaus sekä yhteisyyden tuottama hyvinvointi. Yhteisöllisyyttä ei synnytetä pakottamalla eikä se pysy hengissä hoitamatta. Ihan niin kuin kaikki muutkin ihmisten väliset siteet ja sopimukset. Luottamus pitää ihmisten keskinäisiä suhteita koossa liiman tavoin. Mitä suurempi perusluottamus on, sitä helpompi on toimia yhdessä ja keskittyä olennaiseen. Oli kyse sitten perheestä, parisuhteesta, kylästä tai jostain vielä isommasta kokonaisuudesta.

Epäluottamuksen terveydelle haitallinen vaikutus on suurempi kuin lihavuuden ja samaa tasoa kuin tupakoinnin – ihan pienestä haitasta ei siis ole kyse, toteaa Markku Hyyppä (2005) kirjassaan Me-hengen mahti. Syrjäytyminen on yhteisöllisyyden eli sosiaalisen pääoman kääntöpuoli.  Onko Suomen vanhusten yksinäisyys ja syrjäytyneisyys seurausta sosiaalisen pääoman menetyksestä taloudellisen pääoman tavoittelussa? Minne on kadonnut kuuluisa talvisodan henki? Olemmeko me suomalaiset liian individualistisia kollektiivisuudelle ja sen tuomille hyödyille?

Eri kulttuurien yhteisöllisyydessä on merkittäviä eroja. Toistakymmentä vuotta Espanjassa espanjaksi asuneena on sanottava, että espanjalaiseen kulttuuriin kuuluva arkisosiaalisuus nostaa huomattavasti ainakin oman elämäni laatua. Päivittäiset kohtaamiset kanssaihmisten kanssa kaduilla ja kuppiloissa tekivät elämästäni Madridissa merkittävän paljon parempaa. 

Nyt asun Pikku Huopalahdessa Helsingin kaupungin vuokratalossa. Asuinpaikassani minua viehättää paitsi sen sijainti keskustaan nähden, vihreät puistoalueet ja meren läheisyys, hyvät kulkuyhteydet ja yllätys, yllätys – sen yhteisöllisyys. Tunnen lähes kaikki naapurini, joiden juuret ulottuvat joka maanosaan ja puolet tästä pikkukylästä muutenkin. Kohtaamiset lasten ja koirien kautta tutuksi tulleiden ”kyläläisten” kanssa rikastuttavat arkeani päivittäin. Talostamme löytyy aina lapsille hoitajia, koirille ulkoiluttajia ja mummoille kaupassa kävijöitä. Asustaapa tallissani se osuuskunta-autokin.

Muutama syksy sitten huolehdin useamman kuukauden yläkerran vanhan rouvan lääkityksestä. Tämä ihana adoptiomummomme paistoi lapsille välillä pullaa tai kutoi sukkia vastapalvelukseksi, jota ei häneltä koskaan pyydetty, mutta joka otettiin ilolla vastaan, koska se sai hänet selvästi tuntemaan itsensä tärkeäksi ja antoi hänelle mahdollisuuden tuntea olevansa kanssani tasoissa ja tasa-arvoinen, oman elämänsä aktiivinen toimija eikä vaan passiivinen auttamisen kohde.

Mieheni väittää, että olen henkilönä sellainen, että synnytän yhteisöllisyyttä ympärilleni minne ikinä menenkin. Niin tai näin, olen ilokseni huomannut, ettei tämän tyylisen yhteisöllisyyden rakentaminen ympärilleen ole siis näilläkään leveysasteilla täysin mahdotonta. Meininki meidän talossa on sen verran hyvä, että se estää minua muuttamasta.

Meillä on enemmän keinoja olla yhteyksissä toisiimme kuin koskaan aikaisemmin, mutta yksinäisyys ongelmana ei ole kadonnut mihinkään. Yksinäisyys vaarantaa terveyden, yksinäisyys tappaa, muotoilee HelsinkiMissio eikä ikävä kyllä ole väärässä. Yksinäisten vanhusten määrä vaihtelee tutkimuksista ja kysymystavasta riippuen 4-36 %. Pienimmänkin prosentin mukaan Suomessa on siis varmasti yli 30 000 äärimmäisen yksinäistä vanhusta, joista 3000 asuu Helsingissä.  Isomman prosentin mukaista määrää en uskalla edes ajatella. On myös muistettava, että yksinäiseksi voi tuntea itsensä seurassakin. Tärkeää ympärillä olevien ihmissuhteidenkin kohdalla on taas kerran se laatu eikä määrä.

Luin Vihreiden kaupungin valtuutetun Tuomas Rantasen valtuustoaloitteesta ikääntyneiden yhteisöllisen asumisen tukemiseksi Helsingissä. Hieno asia ja aloite. Ajatus seniorien yhteisötaloista on hyvä, mutta miksei saman tien voitaisi kokeilla ja tukea myös kolmen polven yhteisöasumista?  Yhteistyötä eri ikäpolvien, sukupuolten ja kansalaisuuksien välillä tarvittaisiin lisää. Keskittäytymisestä pelkästään omiensa pariin, eräänlaisesta ghettoutumisesta, on pitkässä juoksussa harvemmin hyötyä millekään ihmisryhmälle.  Näin myös vanhusten asumista suunnitellessa. Adoptiomummoille yhtä lailla kuin lainalapsillekin olisi monessa perheessä tarvetta. Ikääntymisen seuraaminen läheltä toisi vanhusten elämän lähemmäs lapsiperheiden arkea ja toisinpäin. Kun tuntee toisen elämää, on toista helpompi ymmärtää. Yhteinen puuhastelu nostaisi elämänlaatua eikä kukaan jäisi täysin yksin, jos ei nyt sitten sitä ihan itse halua.

Yhteisöasumiseen liittyen, ryhdyinkin kaavailemaan seuraavaa vaihtoehtoa. Kaikkien ikäihmisten varallisuus ei tule riittämään kalliiden senioriasuntojen ostamiseen ja onkin hyvä, että esim. Helsingin kaupunki rakennuttaa myös senioreille suunnattuja vuokrataloja. Mutta Helsingin kaupunki voisi myös lähteä kokeilemaan kolmen polven mallia. Esimerkiksi tämä kahden pienkerrostalon muodostama kokonaisuus, jossa asun toimisi loistavasti koekeittiönä yhteisöllisyydestä kiinnostuneille ihmisille. Asukkaat  valittaisiin talotoimikunnan ja jonkun kaupungin asialle vihkiytyneen viranomaisen kanssa yhdessä. Kaikki taloon muuttavat tietäisivät asumisen yhteisöllisestä luonteesta jo etukäteen ja olisivat siis alusta asti halukkaita auttamaan naapuria tarvittaessa ja osallistumaan yhteisen hyvinvoinnin luomiseen. Kokeilemisen arvoinen ajatus, eikö?

Vaihtoehtoja vanhusten asumiseen on kunhan päästetään mielikuvitus ja innovatiivisuus irti ja uskalletaan tehdä asioita eri tavoin kuin aikaisemmin. Olen kovasti tykästynyt Timo Santalaisen (2009) strategisen ajattelun kuudenteen ulottuvuuteen - tehdään tulevaisuudesta sellainen kuin itse haluamme!

Kansalaisten vapaaehtoinen toiminta on demokratian perusta. Vapaaehtoisuuden positiiviset vaikutukset ulottuvat laajalle. Sen lisäksi, että vapaaehtoisuudella ja yhteisöllisyydellä on myönteinen vaikutus yksilön hyvinvointiin ja terveyteen, siitä on kiertoteitse taloudellista hyötyä koko kansalle. Vapaa-ajan aktiivinen käyttäminen pitää ihmiset hengissä edellyttäen, että näihin aktiviteetteihin sisältyy vuorovaikutteisuutta ja vastavuoroisuutta. Puhdas kuntoliikuntakaan ei ole tutkimuksissa osoittautunut maineensa veroiseksi terveyden ylläpitäjänä vaan liikunnan positiiviset terveysvaikutukset tulevat parhaiten näkyviin ryhmäliikunnan eri muodoissa.

Hämmästyttävän monet ikäihmiset toimivat vapaaehtoisina erilaisissa järjestöissä ja yhteisöissä. Vapaa-aikanaan harrastuksissa, kulttuuririennoissa ja yhdistystoiminnassa viihtyvät Suomen kansalaiset elävät monta vuotta kauemmin kuin passiiviset kanssaihmisensä. Vapaaehtoinen kansalaistoiminta on tehokasta elämän eliksiiriä. Tutkimusten mukaan suomenruotsalaiset ovat yhteisöllisyydessään suomea puhuvaa valtaväestöä valovuosia edellä. Koska yhteisöllisyys eli sosiaalinen pääoma ei ole yksilöiden ominaisuus, suomenruotsalaiset eivät kiinnitä siihen sen erityisempää huomiota eivätkä tunnista sitä itsessään. (Hyyppä 2002.) Jotain itselle luontaista ja helppoa on yleensä vaikea hahmottaa erityiseksi taidoksi tai pääomaksi ennen kuin huomaa samaisen asian puutteen jossain toisessa yhteydessä tai paikassa.

Vapaaehtoistyön ja yhteisöjen tukeminen ylläpitää toiminnan aktiivisuutta sekä tukee yhteisöllisyyden tunnetta. Vahvat ja hyvinvoivat yhteisöt tukevat julkista palvelujärjestelmää ja yksilöiden hyvinvointia.  Sosiaalinen aktiivisuus edistää hyvinvointia ja terveyttä muun muassa paikkaamalla iän mukanaan tuomia roolimenetyksiä ja ryhmään kuuluminen tuo vanhuksen elämään yhteenkuuluvuuden, arvostuksen ja kiintymyksen tunteita.  Yhteisöön kuuluminen ja mahdollisuus sekä aktiiviseen osallistumiseen että oman osaamisen käyttämiseen yleishyödyllisesti voi toimia merkittävänä itsetunnon ja -arvostuksen kohottajana.

Historiallisesti yhteiskunnallisia ilmiöitä tarkastellessa on huomattavissa selvää aaltoliikettä. Toivoa sopii, että yhteiskunnan rahapussin nyörien kiristyminen ja historiallinen aaltoliike heilauttaisivat yhteisöllisyyden uuteen kasvuun ja nostaisivat sen arvossaan sille kuuluvalle paikalle. Että välitettäisiin taas toisistamme eikä käveltäisi yhdenkään kanssaihmisen hädän ohi. Ettei yhdenkään vanhuksen tarvitsisi enää olla yksin.




Lähteinä 

Filander, Karin – Vanhalakka-Ruoho, Marjatta (toim.) 2009: Yhteisöllisyys liikkeessä.
Hyyppä, Markku 2005: Me-hengen mahti.  
Hyyppä, Markku 2002: Elinvoimaa yhteisöstä. Sosiaalinen pääoma ja terveys.      
Noppari, Eija – Leinonen, Satu 2005. Vanhuksen kokonaisvaltaista terveyttä edistävä mielenterveys. Teoksessa Noppari, Eija – Koistinen, Paula (toim.): Laatua vanhustyöhön.
Utriainen, Jarkko 2012.: Vapaaehtoistoiminnan vaikutusten tunnistaminen ja osoittaminen vanhustyössä.

Etiikka ohjaa valintojamme ja perustuu arvoihin sekä luontoa, yhteiskuntaa ja ihmisiä koskeviin tietoihin. Etiikka ei ole erillinen osa sosiaali- ja terveydenhuoltoa, vaan se on kaiken parantamisen ja hoitamisen perusta. Sosiaaligerontologian ja sosiaalityön emeritusprofessori Simo Koskinen on nimennyt vanhustyön eettiseksi päämääräksi mahdollisimman hyvän elämän edellytysten turvaamisen vanhuksille. Tätä hyvää elämää edistetään kunnioittamalla vanhuksen ihmisarvoa kaikissa tilanteissa. Professori Sirkka-Liisa Kivelä korostaa terveydenhuollon ja sosiaalitoimen aloilla toimivien henkilöiden eettistä vastuuta, koska asemaan, ammattitietoon ja -tehtäviin liittyvät seikat antavat näiden ammattien harjoittajille erityistä valtaa suhteessa toiseen ihmiseen.

Vanhustyössä joutuu päivittäin eettisten kysymysten äärelle. Ihan liian usein voi vanhustyössä nähdä Kivelän mainitseman vallan väärinkäyttöä, liian usein ajatellaan, että ihminen vanhetessaan ikään kuin automaattisesti paitsi fyysisesti rapistuu myös menettää harkinta- ja päätöksentekokykynsä. Vaikeimmassa asemassa ovat etenkin toimintakyvyltään huonot ja hauraat vanhukset, jotka ovat riippuvaisia ulkopuolisen avusta jopa yksinkertaisten päivittäisten toimintojen suorittamisessa. Vanhus ei ehkä kykene viemään lusikkaa suuhunsa, mutta ajatus on kirkas ja pää partaveitsenterävä. Hän ei saa itse syötyä ruokaansa, mutta osaa mainiosti päättää milloin ja miten paljon haluaa syödä tai mikä tänään maistuisi. Kunhan joku muistaa kysyä sitä häneltä. 

Muistisairas vanhus ei kenties enää ole orientoitunut paikkaan eikä oikein aikaankaan, mutta silti edelleen nauttii laulamisesta jota on ikänsä harrastanut, eikä edelleenkään halua kutoa sukkaa, koska käsityötunnit olivat hänelle jo kansakoulussa silkkaa painajaista. Siellä hän kuitenkin istuu muiden joukossa tekemässä itselleen vastenmielistä neulontatyötä. Tietääkö kukaan hänen menneisyydestään? Onko kukaan vaivautunut ottamaan selvää? Ihan liian vähän edelleenkin tiedämme hoitamistamme vanhuksista, heidän elämäntarinoistaan ja mieltymyksistään ja liian harvoin pysähdymme kysymään heidän omia mielipiteitään tai näkemyksiään. Edes niistä asioista, jotka koskettavat suoraan vanhuksia itseään.

Ikääntyneet ovat muuta väestöä enemmän riippuvaisia toisen ihmisen tuesta ja yhteiskunnan palveluista. Riippuvuus koetaan usein häpeän aiheeksi ja kuitenkin juuri riippuvuus muista ihmisistä tekee meistä ihmisiä. Merete Mazzarella toteaa kirjassaan ”Hyvä kosketus”, että tekemällä riippuvuudesta jälleen kunniallista, myös hoitotyön arvo nousisi. Oivallus on erinomainen, sillä niin vanhusten kuin hoivatyön statuskin olisi totta tosiaan kohottamisen tarpeessa. Myönteisen vanhuskuvan tuominen vanhustyön perustaksi olisi myös eettisesti merkittävää, sanoo professori Simo Koskinen.

Riippuvuuden kysymyksen rinnalle nousee kysymys autonomiasta, itsemääräämisoikeudesta, joka liittyy kiinteästi ihmisen arvokkuuden kokemukseen. Vanhustenhuollon tehtävänä on paitsi turvata ja kunnioittaa vanhuksen autonomiaa myös luoda sitä.  Meidän tehtävänämme on lisätä ikäihmisen itsenäisyyttä niin paljon kuin se  olemassa olevissa olosuhteissa on mahdollista. Myös autonomialtaan rajoittuneiden ihmisten autonomiasta on pidettävä huolta. Tähän meille tarjoutuu mahdollisuuksia joka ikisessä arkisessa askareessa ja kohtaamisessa. Työntekijän tapa toteuttaa näitä askareita joko mahdollistaa tai estää vanhuksen kokemuksellisen itsemääräämisoikeuden, yksityisyyden, yksilöllisyyden ja eheyden toteutumisen.

Itsemääräämisoikeuden ja yksilöllisyyden periaatteiden soisi myös toteutuvan suhteessa vanhuksen asuinpaikkaan. Kaikki eivät edelleenkään halua asua kotona, vaan tuntevat turvattomuutta yksin neljän seinän sisällä kaikesta mahdollisesta kotiavusta huolimatta. Toisaalta ulkopuolisin kriteerein hyvinkin huonossa kunnossa oleva vanhus edelleen viihtyy ja kokee elämänsä vointiinsa nähden hyväksi nimenomaan omassa kodissaan. Itsemääräämisoikeuden menettämisen pelko on yksi ihmisen suurimpia pelkoja.

Itsemääräämisoikeuteen liittyy myös kysymys turvallisuudesta ja turvallisuuden suhteesta vapauteen. Vapaus ja turvallisuus ovat meille kaikille tärkeitä arvoja. Silti vain radikaaleimmat meistä asettavat vapauden turvallisuuden edelle, ihmisellä näyttää olevan taipumus valita turvallisuus vapauden kustannuksella. Etiikan kannalta muodostuu seuraava vaikea kysymys: voidaanko ihmisen vapautta ja autonomiaa rajoittaa turvallisuuden nimissä?

Vanhusten vapautta on rajoitettu turvallisuuden nimissä hyvin konkreettisesti sitomalla levottomia vanhuksia kiinni vuoteeseen ja tuoleihin tai lääkitsemällä vanhus lähes tiedottomaan tilaan häiriökäyttäytymisen vähentämiseksi. Perusteluna on useimmiten käytetty vanhuksen ”omaa parasta”; vanhus sidottiin ettei hän karkaisi tai kaatuisi ja satuttaisi itseään. Kuinka paljon todellisuudessa ajateltiin vanhuksen parasta? Vai oliko kysymys vaan helpommasta vaihtoehdosta vanhusta hoitavalle henkilökunnalle?

Olen kuullut jokailtaisen viiden minuutin jalkahieronnan poistaneen vuosia jatkuneen unilääkkeiden tarpeen ja antanut kello 20 Imovane -tabletin sijasta - joka aiheutti vain kaatumisia eikä hyvää unta - levottoman muistisairaan kulkea mukanani iltatöissä, kunnes uni on tullut kuin itsestään. Vaihtoehtoja ja erilaisia toimintatapoja siis on, vanhusta hoitavan henkilön omista moraalikäsityksistä ja innovatiivisuudesta riippuu mitkä niistä hän valitsee. Kun yksittäisen ihmisen vapauden rajoittamisen ja turvallisuuden välillä joudutaan tekemään päätöksiä, vaaditaan henkilökunnalta luovuutta ja halua nähdä asiat uudella tavalla. 

Vanhustyön käytäntö ja työn eettiset vaatimukset ovat usein ristiriidassa toistensa kanssa ja vanhuksen ihmisyys saattaa vaarantua. Monet ammattiryhmät ja lukematon määrä yksittäisiä ihmisiä käsittelevät vanhuksia kukin omalta kannaltaan ja kokonaisnäkemyksen puuttuessa vanhuksen elämä sirpaloituu. Vanhus esineellistetään ja ohitetaan, yksilöllisyys unohdetaan, sairauksia ja rajoituksia korostetaan jäljellä olevan terveyden ja toimintakyvyn sijasta. 

Geronomilla on voimavaralähtöinen työskentelytapa, tietoa, osaamista ja juuri sitä kokonaisnäkemystä, jota vanhuksen hyvän elämän edistämiseen tarvitaan. Geronomi ymmärtää ikääntymistä yksilön ja yhteiskunnan näkökulmasta, geronomilla on tietoa terveydestä ja sairauksista, sekä vanhuspalveluista ja -palveluorganisaatiosta. Geronomin vanhuskuva on laaja-alainen ja myönteinen, ja sellaisenaan paras perusta kokonaisvaltaiselle vanhustyölle.

Kaikki eettiset periaatteet ovat lopulta yhteydessä toisiinsa: kun kunnioitetaan vanhuksen ihmisarvoa, ymmärretään hänen ainutlaatuisuutensa ja yksilöllisyytensä. Kun kohdellaan vanhusta ainutkertaisena yksilönä, jolla on omat toiveensa ja tarpeensa, kuunnellaan vanhusta ja annetaan hänelle mahdollisuus vaikuttaa oman elämänsä kulkuun vaikka toimintakyky olisikin rajoittunut, itsemääräämisoikeus toteutuu. Kun vanhus tulee kuulluksi ja pääsee päättämään omista asioistaan, hän kokee itsensä arvokkaaksi ja toimivaksi osaksi ympäröivää yhteiskuntaa. Kun vanhus kokee osallisuutta, pääsee toteuttamaan itseään ja olemaan hyödyksi muille, päästään täyttämään jo muitakin ihmiselle kuuluvia tarpeita kuin pelkkiä perustarpeita.

Itse pyrin noudattamaan niin yksityiselämässäni kuin työssäni geronomina ja hoitajana  yksinkertaistakin yksinkertaisempaa kultaista sääntöä: ”Tee muille niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän.” Ei sen tarvitse olla sen vaikeampaa kuin kysyä itseltään: ”Miten haluaisin minua kohdeltavan? Entä lastani? Tai äitiäni?” Käytännössä joutuu kuitenkin usein  tyytymään olosuhteiden pakosta siihen, että edes välttää tekemästä toiselle sitä, mitä ei itselleenkään haluaisi tehtävän. Nyky-yhteiskunnan arvot ovat monipuolistuneet, mutta yhteisen arvomaailman puuttuminenkaan ei saa olla esteenä vanhustyössä tarpeelliselle yhdessä tarkastelulle. Kokonaisvaltainen, inhimillinen vanhustyö on mahdollista, kun yhdessä tutkitaan ja sovitaan, mikä on paras tapa menetellä siinä paikassa ja ajassa, missä kulloinkin eletään.  

Innostus tähän blogiin Minna Pauliina Katajan artikkelista "Rajoituksia on yhä liikaa"

Hyvää tietoa hoitotahdosta esim. Muistiliiton sivuilla


Muut lähteet

Kalkas, Hertta – Sarvimäki, Anneli 1996: Hoitotyön etiikan perusteet. Helsinki: WSOY.
Kivelä, Sirkka-Liisa – Vaapio, Sari 2011: Hoidon ja palveluiden eettinen perusta. Teoksessa Kivelä, Sirkka-Liisa – Vaapio, Sari: Vanhana tänään. Helsinki: Suomen Senioriliike ry. 
Koskinen, Simo 1994: Gerontologinen sosiaalityö vanhuspolitiikan mikrorakenteena. Rovaniemi: Lapin yliopisto. Yhteiskuntatieteiden tiedekunta.
Leino-Kilpi, Helena – Välimäki, Maritta 2008: Etiikka hoitotyössä. Helsinki: WSOY.
Louhiala, Pekka – Launis, Veikko 2009: Parantamisen ja hoitamisen etiikka. Helsinki: Edita.
Mazzarelle, Merete 2005: Hyvä kosketus. Ihmisen kehosta, terveydestä, hoitamisesta ja kirjallisuudesta. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.
Ryynänen, Olli-Pekka – Myllykangas, Markku 2000: Terveydenhuollon etiikka. Arvot monimutkaisuuden maailmassa. Helsinki: WSOY.

 

 

Määrittele koti

Heräilen kotona pikkuhiljaa. Maistelen café-con-lecheäni liikuttavanhuvittavassa sydänaamutakissa, jossa on minulle ihan liian lyhyet hihat ja joka on jäänyt perinnöksi jo isoksi kasvaneelta ja poismuuttaneelta tyttäreltäni. Samainen fleece -aamutakki on varmasti ollut vuorollaan meistä jokaisen päällä. Lämpimänä ja kummallisen lohduttavana etsin sen edelleen päälleni näinä viluisina aamuina. Tuntuu kotoisalta.

Mikä tekee kodista kodin, mikä saa ihmisen tuntemaan olonsa kotoisaksi? Kotiudumme paikkoihin, maisemiin, tiloihin ja ihmisiin. Koti voi olla neljän seinän ja katon rajaama alue, jossa asun, se voi olla kaupungin osa tai kylä, kadunpätkä tai vuorenhuippu. Tai ehkä se ei ole paikka ollenkaan. Koti voi olla toisen ihmisen syli tai lapsen helisevä nauru, merituulen tuoksu tai hangen narskunta jalkojen alla. Se hyvä maitokahvi aamutuimaan ja  vanha, mukava, muistoja täynnä oleva aamutakki. Koti voi piiloutua sävelmään tai asustaa omassa kielessä. Vieraassa ympäristössä, omalla äidinkielellä lausutut lämpimät sanat voivat saada ihmisen tuntemaan olonsa yhtä kotoisaksi kuin omalla sohvalla konsanaan. 

"Jos ihmisellä ylipäätään olisi koti, se olisi siellä, missä hän ymmärtää ympäristönsä." 
Eeva-Liisa Manner

Valtavan hienosti oivallettu ja puettu sanoiksi. Koti on siellä missä ihminen ymmärtää ympäristönsä. Missä hän osaa, voi ja pystyy toimimaan halutessaan haluamallaan tavalla. Koti rauhoittaa, toivottaa tervetulleeksi pitkän raskaan päivän jälkeen, ottaa helmoihinsa väsyneen kulkijan tarjoten tukea ja turvaa. Koti on myös minän jatke ja osa minua. Tavarat ja niihin liittyvät tarinat, värit ja tekstiilit, valo- ja äänimaisemat, kotona asuvat muut ihmiset tai vaikkapa koira. Tai sitten kodissa parasta on se, että saa olla ihan yksin, kenenkään häiritsemättä tai määräilemättä.

Itsemääräämisoikeus liittyy vahvasti ajatukseen kodista. Kotona saa olla sellainen kuin on ja tehdä mitä tykkää. Vanhusten itsemääräämisoikeutta poljetaan kuitenkin jatkuvasti ja erityisen ongelmallista autonomian toteutuminen näyttää olevan ympärivuorokautisissa hoitokodeissa. Kun emme enää itse pysty, kun toisten ihmisten pitäisi mahdollistaa meille autonomian toteutumista. Rutiinit kuljettavat mummoa ja hoitajaa kuin pässiä narussa. Yksilöllisyydestä viis kunhan linjasto toimii. Joskus vanhuksen oma mielipide ohitetaan hyvää tarkoittavin aikomuksin, joskus se on osoitus kielteisestä vanhuskuvasta. Pahimmillaan se on seurausta vahvemman tahallisesta, väärästä ja vaarallisesta vallan käytöstä. Yhtäkaikki, lopputulos on sama: vanhuksen ääni hukkuu ”paremmin ja enemmän” tietävän kuoron alle.

Kodinomainen on kirosana

Maassamme on jo pitkään ajettu laitoshoitoa alas. Kaikkien ihmisten pitäisi - ja ajatellaan haluavan - asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Entä jos kotona ei pärjää? Jos kodista on muodostunut vankila, jos kotona pelottaa? Kotihoitoa tarvitaan ja parjataan, eikä senkään avulla vanhus usein kotonaan pysty asumaan. Kotihoidon pistän kanssanne uusiksi jonain toisena päivänä, mutta tässä kohtaa kysyisin, pitäisikö kotihoidon uudistaminen ja suunnittelu aloittaa määrittelemällä koti? Kysymällä vanhukselta itseltään mitä koti hänelle merkitsee ja mitä hän siellä pärjätäkseen tarvitsee?   

”Kodinomainen” on minulle kirosana. Jotenkin se jo sanana kertoo, että kyseessä on jonkunlainen laiha kopio siitä alkuperäisestä, pyrkimys imitoida jotain autenttista, jotain sinne päin muttei sitten kuitenkaan. Sellainen Wannabe –koti. Mutta melkein ei ole tässäkään  kohtaa mukana, joko se on koti tai sitten ei ja sillä siisti.

Toiset meistä kotiutuvat nopeasti. Toiset eivät koskaan löydä kotiin. Itseensä kotiutuminen on joskus kaikkein haastavinta. Jos ei ole sinut itsensä kanssa ei voi hyvin oikein missään. Osaamme kotiutua, tai ainakin jotenkin sopeutua, lähes mihin ympäristöön vaan, mutta koti tai sen puuttuminen on kuitenkin kiistelemättä osa elämänlaatua ja vaikuttaa hyvinvointiimme.

Tervetuloa talkoisiin! 

Olenkin päättänyt ryhtyä "kotihengettäreksi",  aion puolustaa kynsin ja hampain jokaisen vanhuksen oikeutta kotiin. Sellaiseen kotiin, millaisessa hän itse haluaisi asua. Oli se koti nyt sitten missä ja millainen tahansa; oma koti tai vaikkapa huone vanhainkodissa.

Voimme kaikki osallistua kodinrakennustalkoisiin. Pienillä asioilla voi tehdä paljon. Ymmärtämällä ja kunnioittamalla vanhuksen ajatuksia kodista ja arjesta, voimme olla vaikuttamassa siihen, että vanha ihminen ymmärtää ympäristönsä. Elämänkerrallisen tiedon hankkimisessa, jos vanhus ei kykene enää itse kertomaan, voimme hyödyntää omaisia. En usko, että on ihan mahdotonta viedä vuodepotilaalle rakasta lapsuuden ympäristöä sängyn päätyä vastapäiselle seinälle maisematapetiksi tai soittaa vanhuksen mielimusiikkia. Etsiä ajan saatossa hukkunut ystävä käsiin tai hankkia vapaaehtoinen vanhukselle juttu- tai ulkoilukaveriksi edes kerran viikossa. Asumispalveluyksikössäkään ei voi olla ihan pakko laittaa kaikkia vanhuksia nukkumaan klo 20 tai istuttaa aamu-unista vanhaa rouvaa puurolautasen ääreen klo 8. Ja ihmetellä kun ei rouvalle, joka ei kaiken lisäksi ole eläissään puurosta tykännyt, puuro nyt maistu.

Jokaisessa kohtaamisessa voi olla aidosti läsnä ja pienistäkin arjen toiminnoista pitäisi välittyä vanhukselle se tunne, että hän on arvokas ja merkityksellinen juuri sellaisena kuin on. Kohtaamisissa vanhuksen ja työntekijän välillä luodaan viihtyvyyttä, turvallisuutta ja sitä kotoisuutta. Voimme kulkea vanhuksen kanssa hetken samaa matkaa rinnatusten ja olla mukana varmistamassa, ettei hän eksy. Että hän pääsee turvallisesti perille kotiin, jossa ei tarvitse pelätä.

Ensimmäinen blogi..... Que buen rollo, que buena onda, onpas hyvä fiilis! Tästä se lähtee ja tervetuloa mukaan!

Tein sitten itselleni nettisivut. Ja niiden yhteyteen blogin. Sivut, joilla minun on tarkoitus kertoa ammatistani ja osaamisestani sekä pähkäillä yhdessä lukijoiden kanssa blogin kautta ikääntymistä ja vanhuspalveluiden laatua. Pyysin sitten miestä katsomaan luomustani, sen ulkoasua ja ennen kaikkea sen sisältöä. Mieheni arvosteluun voi nimittäin luottaa. Siis siihen, että jotain arvosteltavaa löytyy taatusti.

Mies rykäisee ja sanoo: ”Öhöm.. Aika henkilökohtaista tekstiä.. Nämä ovat ammatilliset sivut eikö, tarvitaanko siellä näin intiimejä tarinoita?” Kyllä, vastaan määrätietoisesti, ne ovat ammatilliset sivut ja kyllä, ehdottomasti tarvitaan. Sillä ne ovat Minun Sivuni ja näyttävät Minulta. Ne ovat vanhustyötä sydämellä tekevän geronomin sivut eikä mitään ihmistyötä voi tehdä ilman jonkinasteista henkilökohtaista suhdetta asiakkaaseen.

Toisessa kotimaassani Espanjassa tämä ymmärretään paremmin. Suomalainen tapa hoitaa ”asiat asioina” ei siellä usein johda mihinkään. Etenkään, mitä etelämmäksi mennään. :-) Kun vähän tunnetaan toisiamme, vaikka pinnallisestikin, kun ensin on syntynyt jonkunlainen ”asiakasihmissuhde”, niin kaikki asiatkin luistavat sen jälkeen paremmin. Ammatillisuus työssä ei nimittäin tarkoita sitä etteikö pitkäaikainen asiakkaani tietäisi lasteni nimiä tai suhdettani musiikkiin, vaikken hänen kanssaan syvimpiä tunteitani jakaisikaan saati että kaataisin omia huoliani hänen niskaansa.

Ihmistyössä persoona on työntekijän tärkein työväline. Geronomina ja hoitajana minä  sinut kohtaan eikä koulutukseni. Vaikka se minä pitää kyllä sisällään senkin puolen. Persoonani sisältää myös arvoja, asenteita ja motiiveja, työntekijän kompetensseista tärkeimpiä ja vaikeimmin muutettavia. Asiakassuhteeseen kannan koko historiani, ihan samoin kuin vastapuolenikin. Mutta minä ammattilaisena, olen tietoinen siitä ja sen mahdollisista vaikutuksista.

Tässä kohtaa huomaan jo saarnaavani. Mies parka, asiallisia kysymyksiähän tuo esittää ja sen perusvarovainen, skeptinen, kriittinen ja älyllinen tapa lähestyä todellisuutta tasapainottaa mukavasti positivismin ylipapittaren (oh yeah, that´s me!) maailmankatsomusta. ;-) 

Mutta niin se vaan on, että vanhustyössä kohtaamisen laatu on se mikä jää mieleen, ei niinkään tekninen osaaminen. Parhaimmillaan inhimillinen lämpö ja läsnäolon taito yhdistyvät asiantuntevaan tekemiseen. Auton korjauksessa keskustelun sävyllä ei ole niin väliä. Eikä miksauspöytäkään välitä mieheni moodeista. Ihmisten kanssa onkin sitten vähän toinen juttu.