Vanhustyö ja etiikka

Etiikka ohjaa valintojamme ja perustuu arvoihin sekä luontoa, yhteiskuntaa ja ihmisiä koskeviin tietoihin. Etiikka ei ole erillinen osa sosiaali- ja terveydenhuoltoa, vaan se on kaiken parantamisen ja hoitamisen perusta. Sosiaaligerontologian ja sosiaalityön emeritusprofessori Simo Koskinen on nimennyt vanhustyön eettiseksi päämääräksi mahdollisimman hyvän elämän edellytysten turvaamisen vanhuksille. Tätä hyvää elämää edistetään kunnioittamalla vanhuksen ihmisarvoa kaikissa tilanteissa. Professori Sirkka-Liisa Kivelä korostaa terveydenhuollon ja sosiaalitoimen aloilla toimivien henkilöiden eettistä vastuuta, koska asemaan, ammattitietoon ja -tehtäviin liittyvät seikat antavat näiden ammattien harjoittajille erityistä valtaa suhteessa toiseen ihmiseen.

Vanhustyössä joutuu päivittäin eettisten kysymysten äärelle. Ihan liian usein voi vanhustyössä nähdä Kivelän mainitseman vallan väärinkäyttöä, liian usein ajatellaan, että ihminen vanhetessaan ikään kuin automaattisesti paitsi fyysisesti rapistuu myös menettää harkinta- ja päätöksentekokykynsä. Vaikeimmassa asemassa ovat etenkin toimintakyvyltään huonot ja hauraat vanhukset, jotka ovat riippuvaisia ulkopuolisen avusta jopa yksinkertaisten päivittäisten toimintojen suorittamisessa. Vanhus ei ehkä kykene viemään lusikkaa suuhunsa, mutta ajatus on kirkas ja pää partaveitsenterävä. Hän ei saa itse syötyä ruokaansa, mutta osaa mainiosti päättää milloin ja miten paljon haluaa syödä tai mikä tänään maistuisi. Kunhan joku muistaa kysyä sitä häneltä. 

Muistisairas vanhus ei kenties enää ole orientoitunut paikkaan eikä oikein aikaankaan, mutta silti edelleen nauttii laulamisesta jota on ikänsä harrastanut, eikä edelleenkään halua kutoa sukkaa, koska käsityötunnit olivat hänelle jo kansakoulussa silkkaa painajaista. Siellä hän kuitenkin istuu muiden joukossa tekemässä itselleen vastenmielistä neulontatyötä. Tietääkö kukaan hänen menneisyydestään? Onko kukaan vaivautunut ottamaan selvää? Ihan liian vähän edelleenkin tiedämme hoitamistamme vanhuksista, heidän elämäntarinoistaan ja mieltymyksistään ja liian harvoin pysähdymme kysymään heidän omia mielipiteitään tai näkemyksiään. Edes niistä asioista, jotka koskettavat suoraan vanhuksia itseään.

Riippuvuus vs. itsemääräämisoikeus

Ikääntyneet ovat muuta väestöä enemmän riippuvaisia toisen ihmisen tuesta ja yhteiskunnan palveluista. Riippuvuus koetaan usein häpeän aiheeksi ja kuitenkin juuri riippuvuus muista ihmisistä tekee meistä ihmisiä. Merete Mazzarella toteaa kirjassaan ”Hyvä kosketus”, että tekemällä riippuvuudesta jälleen kunniallista, myös hoitotyön arvo nousisi. Oivallus on erinomainen, sillä niin vanhusten kuin hoivatyön statuskin olisi totta tosiaan kohottamisen tarpeessa. Myönteisen vanhuskuvan tuominen vanhustyön perustaksi olisi myös eettisesti merkittävää, sanoo professori Simo Koskinen.

Riippuvuuden kysymyksen rinnalle nousee kysymys autonomiasta, itsemääräämisoikeudesta, joka liittyy kiinteästi ihmisen arvokkuuden kokemukseen. Vanhustenhuollon tehtävänä on paitsi turvata ja kunnioittaa vanhuksen autonomiaa myös luoda sitä.  Meidän tehtävänämme on lisätä ikäihmisen itsenäisyyttä niin paljon kuin se  olemassa olevissa olosuhteissa on mahdollista. Myös autonomialtaan rajoittuneiden ihmisten autonomiasta on pidettävä huolta. Tähän meille tarjoutuu mahdollisuuksia joka ikisessä arkisessa askareessa ja kohtaamisessa. Työntekijän tapa toteuttaa näitä askareita joko mahdollistaa tai estää vanhuksen kokemuksellisen itsemääräämisoikeuden, yksityisyyden, yksilöllisyyden ja eheyden toteutumisen.

Itsemääräämisoikeuden ja yksilöllisyyden periaatteiden soisi myös toteutuvan suhteessa vanhuksen asuinpaikkaan. Kaikki eivät edelleenkään halua asua kotona, vaan tuntevat turvattomuutta yksin neljän seinän sisällä kaikesta mahdollisesta kotiavusta huolimatta. Toisaalta ulkopuolisin kriteerein hyvinkin huonossa kunnossa oleva vanhus edelleen viihtyy ja kokee elämänsä vointiinsa nähden hyväksi nimenomaan omassa kodissaan. Itsemääräämisoikeuden menettämisen pelko on yksi ihmisen suurimpia pelkoja.

Vapaus vs. turvallisuus?

Itsemääräämisoikeuteen liittyy myös kysymys turvallisuudesta ja turvallisuuden suhteesta vapauteen. Vapaus ja turvallisuus ovat meille kaikille tärkeitä arvoja. Silti vain radikaaleimmat meistä asettavat vapauden turvallisuuden edelle, ihmisellä näyttää olevan taipumus valita turvallisuus vapauden kustannuksella. Etiikan kannalta muodostuu seuraava vaikea kysymys: voidaanko ihmisen vapautta ja autonomiaa rajoittaa turvallisuuden nimissä?

Vanhusten vapautta on rajoitettu turvallisuuden nimissä hyvin konkreettisesti sitomalla levottomia vanhuksia kiinni vuoteeseen ja tuoleihin tai lääkitsemällä vanhus lähes tiedottomaan tilaan häiriökäyttäytymisen vähentämiseksi. Perusteluna on useimmiten käytetty vanhuksen ”omaa parasta”; vanhus sidottiin ettei hän karkaisi tai kaatuisi ja satuttaisi itseään. Kuinka paljon todellisuudessa ajateltiin vanhuksen parasta? Vai oliko kysymys vaan helpommasta vaihtoehdosta vanhusta hoitavalle henkilökunnalle?

Olen kuullut jokailtaisen viiden minuutin jalkahieronnan poistaneen vuosia jatkuneen unilääkkeiden tarpeen ja antanut kello 20 Imovane -tabletin sijasta - joka aiheutti vain kaatumisia eikä hyvää unta - levottoman muistisairaan kulkea mukanani iltatöissä, kunnes uni on tullut kuin itsestään. Vaihtoehtoja ja erilaisia toimintatapoja siis on, vanhusta hoitavan henkilön omista moraalikäsityksistä ja innovatiivisuudesta riippuu mitkä niistä hän valitsee. Kun yksittäisen ihmisen vapauden rajoittamisen ja turvallisuuden välillä joudutaan tekemään päätöksiä, vaaditaan henkilökunnalta luovuutta ja halua nähdä asiat uudella tavalla. 

Myös johtajuudella on valtava merkitys. Vanhustyö on arvoperusteista ihmistyötä ja esimiehen tehtävänä on substanssiosaamisen lisäksi välittää näitä arvoja ja niille perustuvia yhteisiä toimintamalleja eteenpäin. Innostuksen ja inspiraation on tultava ylhäältä, jotta laaja-alaisempia muutoksia saadaan aikaiseksi.  Hyvä johtaja on läsnä, tavoitettavissa ja tuntee arjen työn. Hän  johtaa paitsi sanoillaan myös esimerkillään, ihan niinkuin taitavat ja rakastavat vanhemmat johtavat lapsiaan. Hyvää johtajaa on helppo seurata.

Hyvä yhteiskunta kaikille

Länsimainen yhteiskunta vanhenee kovalla vauhdilla. Terveydenhuollon voimavaroja tarvitaan yhä enenevässä määrin vanhusten hoitoon. Tämä herättää paljon pohdintaa ja kysymyksiä, joissa etiikalla ja moraalilla on tärkeä rooli. Kumpia ensisijaisesti hoidetaan lapsia vai vanhuksia? Lasten hoitaminen on osaltaan myös sijoitus tulevaisuuden veronmaksajiin, joilta kerätyillä rahoilla hoidetaan vanhuksia. Jos hoidetaan vanhuksia, jääkö rahaa lasten hoitoon? Entä jos pyritään hoitamaan kaikkia ”yhtä hyvin”? Loppuvatko yhteiskunnan rahat? Jos joudutaan valitsemaan, mitkä ovat valintakriteerit? Mikä on hyvää hoitoa, mikä riittävän hyvää? Kuka määrittelee hyvän elämän ja sen kenellä siihen on oikeus? Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, sitä ei käy kiistäminen, niiden toteutuminen käytännössä vaan on usein kokonaan toinen asia. 

Vanhustyön käytäntö ja työn eettiset vaatimukset ovat usein ristiriidassa toistensa kanssa ja vanhuksen ihmisyys saattaa vaarantua. Monet ammattiryhmät ja lukematon määrä yksittäisiä ihmisiä käsittelevät vanhuksia kukin omalta kannaltaan ja kokonaisnäkemyksen puuttuessa vanhuksen elämä sirpaloituu. Vanhus esineellistetään ja ohitetaan, yksilöllisyys unohdetaan, sairauksia ja rajoituksia korostetaan jäljellä olevan terveyden ja toimintakyvyn sijasta. 

Geronomilla on voimavaralähtöinen työskentelytapa, tietoa, osaamista ja juuri sitä kokonaisnäkemystä, jota vanhuksen hyvän elämän edistämiseen tarvitaan. Geronomi ymmärtää ikääntymistä yksilön ja yhteiskunnan näkökulmasta, geronomilla on tietoa terveydestä ja sairauksista, sekä vanhuspalveluista ja -palveluorganisaatiosta. Geronomin vanhuskuva on laaja-alainen ja myönteinen, ja sellaisenaan paras perusta kokonaisvaltaiselle vanhustyölle.

Kaikki eettiset periaatteet ovat lopulta yhteydessä toisiinsa: kun kunnioitetaan vanhuksen ihmisarvoa, ymmärretään hänen ainutlaatuisuutensa ja yksilöllisyytensä. Kun kohdellaan vanhusta ainutkertaisena yksilönä, jolla on omat toiveensa ja tarpeensa, kuunnellaan vanhusta ja annetaan hänelle mahdollisuus vaikuttaa oman elämänsä kulkuun vaikka toimintakyky olisikin rajoittunut, itsemääräämisoikeus toteutuu. Kun vanhus tulee kuulluksi ja pääsee päättämään omista asioistaan, hän kokee itsensä arvokkaaksi ja toimivaksi osaksi ympäröivää yhteiskuntaa. Kun vanhus kokee osallisuutta, pääsee toteuttamaan itseään ja olemaan hyödyksi muille, päästään täyttämään jo muitakin ihmiselle kuuluvia tarpeita kuin pelkkiä perustarpeita.

Itse pyrin noudattamaan niin yksityiselämässäni kuin työssäni geronomina ja hoitajana  yksinkertaistakin yksinkertaisempaa kultaista sääntöä: ”Tee muille niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän.” Ei sen tarvitse olla sen vaikeampaa kuin kysyä itseltään: ”Miten haluaisin minua kohdeltavan? Entä lastani? Tai äitiäni?” Käytännössä joutuu kuitenkin usein  tyytymään olosuhteiden pakosta siihen, että edes välttää tekemästä toiselle sitä, mitä ei itselleenkään haluaisi tehtävän. Nyky-yhteiskunnan arvot ovat monipuolistuneet, mutta yhteisen arvomaailman puuttuminenkaan ei saa olla esteenä vanhustyössä tarpeelliselle yhdessä tarkastelulle. Kokonaisvaltainen, inhimillinen vanhustyö on mahdollista, kun yhdessä tutkitaan ja sovitaan, mikä on paras tapa menetellä siinä paikassa ja ajassa, missä kulloinkin eletään.  

Innostus tähän blogiin Minna Pauliina Katajan artikkelista "Rajoituksia on yhä liikaa"

Hyvää tietoa hoitotahdosta esim. Muistiliiton sivuilla


Muut lähteet

Kalkas, Hertta – Sarvimäki, Anneli 1996: Hoitotyön etiikan perusteet. Helsinki: WSOY.
Kivelä, Sirkka-Liisa – Vaapio, Sari 2011: Hoidon ja palveluiden eettinen perusta. Teoksessa Kivelä, Sirkka-Liisa – Vaapio, Sari: Vanhana tänään. Helsinki: Suomen Senioriliike ry. 
Koskinen, Simo 1994: Gerontologinen sosiaalityö vanhuspolitiikan mikrorakenteena. Rovaniemi: Lapin yliopisto. Yhteiskuntatieteiden tiedekunta.
Leino-Kilpi, Helena – Välimäki, Maritta 2008: Etiikka hoitotyössä. Helsinki: WSOY.
Louhiala, Pekka – Launis, Veikko 2009: Parantamisen ja hoitamisen etiikka. Helsinki: Edita.
Mazzarelle, Merete 2005: Hyvä kosketus. Ihmisen kehosta, terveydestä, hoitamisesta ja kirjallisuudesta. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.
Ryynänen, Olli-Pekka – Myllykangas, Markku 2000: Terveydenhuollon etiikka. Arvot monimutkaisuuden maailmassa. Helsinki: WSOY.