Yhteisöllisyyden perusedellytyksiä ovat muun muassa luottamus kanssaihmisiin, toiminnan ja tekemisen vapaus sekä yhteisyyden tuottama hyvinvointi. Yhteisöllisyyttä ei synnytetä pakottamalla eikä se pysy hengissä hoitamatta. Ihan niin kuin kaikki muutkin ihmisten väliset siteet ja sopimukset. Luottamus pitää ihmisten keskinäisiä suhteita koossa liiman tavoin. Mitä suurempi perusluottamus on, sitä helpompi on toimia yhdessä ja keskittyä olennaiseen. Oli kyse sitten perheestä, parisuhteesta, kylästä tai jostain vielä isommasta kokonaisuudesta.

Epäluottamuksen terveydelle haitallinen vaikutus on suurempi kuin lihavuuden ja samaa tasoa kuin tupakoinnin – ihan pienestä haitasta ei siis ole kyse, toteaa Markku Hyyppä (2005) kirjassaan Me-hengen mahti. Syrjäytyminen on yhteisöllisyyden eli sosiaalisen pääoman kääntöpuoli.  Onko Suomen vanhusten yksinäisyys ja syrjäytyneisyys seurausta sosiaalisen pääoman menetyksestä taloudellisen pääoman tavoittelussa? Minne on kadonnut kuuluisa talvisodan henki? Olemmeko me suomalaiset liian individualistisia kollektiivisuudelle ja sen tuomille hyödyille?

Eri kulttuurien yhteisöllisyydessä on merkittäviä eroja. Toistakymmentä vuotta Espanjassa espanjaksi asuneena on sanottava, että espanjalaiseen kulttuuriin kuuluva arkisosiaalisuus nostaa huomattavasti ainakin oman elämäni laatua. Päivittäiset kohtaamiset kanssaihmisten kanssa kaduilla ja kuppiloissa tekivät elämästäni Madridissa merkittävän paljon parempaa. 

Nyt asun Pikku Huopalahdessa Helsingin kaupungin vuokratalossa. Asuinpaikassani minua viehättää paitsi sen sijainti keskustaan nähden, vihreät puistoalueet ja meren läheisyys, hyvät kulkuyhteydet ja yllätys, yllätys – sen yhteisöllisyys. Tunnen lähes kaikki naapurini, joiden juuret ulottuvat joka maanosaan ja puolet tästä pikkukylästä muutenkin. Kohtaamiset lasten ja koirien kautta tutuksi tulleiden ”kyläläisten” kanssa rikastuttavat arkeani päivittäin. Talostamme löytyy aina lapsille hoitajia, koirille ulkoiluttajia ja mummoille kaupassa kävijöitä. Asustaapa tallissani se osuuskunta-autokin.

Muutama syksy sitten huolehdin useamman kuukauden yläkerran vanhan rouvan lääkityksestä. Tämä ihana adoptiomummomme paistoi lapsille välillä pullaa tai kutoi sukkia vastapalvelukseksi, jota ei häneltä koskaan pyydetty, mutta joka otettiin ilolla vastaan, koska se sai hänet selvästi tuntemaan itsensä tärkeäksi ja antoi hänelle mahdollisuuden tuntea olevansa kanssani tasoissa ja tasa-arvoinen, oman elämänsä aktiivinen toimija eikä vaan passiivinen auttamisen kohde.

Mieheni väittää, että olen henkilönä sellainen, että synnytän yhteisöllisyyttä ympärilleni minne ikinä menenkin. Niin tai näin, olen ilokseni huomannut, ettei tämän tyylisen yhteisöllisyyden rakentaminen ympärilleen ole siis näilläkään leveysasteilla täysin mahdotonta. Meininki meidän talossa on sen verran hyvä, että se estää minua muuttamasta.

Meillä on enemmän keinoja olla yhteyksissä toisiimme kuin koskaan aikaisemmin, mutta yksinäisyys ongelmana ei ole kadonnut mihinkään. Yksinäisyys vaarantaa terveyden, yksinäisyys tappaa, muotoilee HelsinkiMissio eikä ikävä kyllä ole väärässä. Yksinäisten vanhusten määrä vaihtelee tutkimuksista ja kysymystavasta riippuen 4-36 %. Pienimmänkin prosentin mukaan Suomessa on siis varmasti yli 30 000 äärimmäisen yksinäistä vanhusta, joista 3000 asuu Helsingissä.  Isomman prosentin mukaista määrää en uskalla edes ajatella. On myös muistettava, että yksinäiseksi voi tuntea itsensä seurassakin. Tärkeää ympärillä olevien ihmissuhteidenkin kohdalla on taas kerran se laatu eikä määrä.

Luin Vihreiden kaupungin valtuutetun Tuomas Rantasen valtuustoaloitteesta ikääntyneiden yhteisöllisen asumisen tukemiseksi Helsingissä. Hieno asia ja aloite. Ajatus seniorien yhteisötaloista on hyvä, mutta miksei saman tien voitaisi kokeilla ja tukea myös kolmen polven yhteisöasumista?  Yhteistyötä eri ikäpolvien, sukupuolten ja kansalaisuuksien välillä tarvittaisiin lisää. Keskittäytymisestä pelkästään omiensa pariin, eräänlaisesta ghettoutumisesta, on pitkässä juoksussa harvemmin hyötyä millekään ihmisryhmälle.  Näin myös vanhusten asumista suunnitellessa. Adoptiomummoille yhtä lailla kuin lainalapsillekin olisi monessa perheessä tarvetta. Ikääntymisen seuraaminen läheltä toisi vanhusten elämän lähemmäs lapsiperheiden arkea ja toisinpäin. Kun tuntee toisen elämää, on toista helpompi ymmärtää. Yhteinen puuhastelu nostaisi elämänlaatua eikä kukaan jäisi täysin yksin, jos ei nyt sitten sitä ihan itse halua.

Yhteisöasumiseen liittyen, ryhdyinkin kaavailemaan seuraavaa vaihtoehtoa. Kaikkien ikäihmisten varallisuus ei tule riittämään kalliiden senioriasuntojen ostamiseen ja onkin hyvä, että esim. Helsingin kaupunki rakennuttaa myös senioreille suunnattuja vuokrataloja. Mutta Helsingin kaupunki voisi myös lähteä kokeilemaan kolmen polven mallia. Esimerkiksi tämä kahden pienkerrostalon muodostama kokonaisuus, jossa asun toimisi loistavasti koekeittiönä yhteisöllisyydestä kiinnostuneille ihmisille. Asukkaat  valittaisiin talotoimikunnan ja jonkun kaupungin asialle vihkiytyneen viranomaisen kanssa yhdessä. Kaikki taloon muuttavat tietäisivät asumisen yhteisöllisestä luonteesta jo etukäteen ja olisivat siis alusta asti halukkaita auttamaan naapuria tarvittaessa ja osallistumaan yhteisen hyvinvoinnin luomiseen. Kokeilemisen arvoinen ajatus, eikö?

Vaihtoehtoja vanhusten asumiseen on kunhan päästetään mielikuvitus ja innovatiivisuus irti ja uskalletaan tehdä asioita eri tavoin kuin aikaisemmin. Olen kovasti tykästynyt Timo Santalaisen (2009) strategisen ajattelun kuudenteen ulottuvuuteen - tehdään tulevaisuudesta sellainen kuin itse haluamme!

Kansalaisten vapaaehtoinen toiminta on demokratian perusta. Vapaaehtoisuuden positiiviset vaikutukset ulottuvat laajalle. Sen lisäksi, että vapaaehtoisuudella ja yhteisöllisyydellä on myönteinen vaikutus yksilön hyvinvointiin ja terveyteen, siitä on kiertoteitse taloudellista hyötyä koko kansalle. Vapaa-ajan aktiivinen käyttäminen pitää ihmiset hengissä edellyttäen, että näihin aktiviteetteihin sisältyy vuorovaikutteisuutta ja vastavuoroisuutta. Puhdas kuntoliikuntakaan ei ole tutkimuksissa osoittautunut maineensa veroiseksi terveyden ylläpitäjänä vaan liikunnan positiiviset terveysvaikutukset tulevat parhaiten näkyviin ryhmäliikunnan eri muodoissa.

Hämmästyttävän monet ikäihmiset toimivat vapaaehtoisina erilaisissa järjestöissä ja yhteisöissä. Vapaa-aikanaan harrastuksissa, kulttuuririennoissa ja yhdistystoiminnassa viihtyvät Suomen kansalaiset elävät monta vuotta kauemmin kuin passiiviset kanssaihmisensä. Vapaaehtoinen kansalaistoiminta on tehokasta elämän eliksiiriä. Tutkimusten mukaan suomenruotsalaiset ovat yhteisöllisyydessään suomea puhuvaa valtaväestöä valovuosia edellä. Koska yhteisöllisyys eli sosiaalinen pääoma ei ole yksilöiden ominaisuus, suomenruotsalaiset eivät kiinnitä siihen sen erityisempää huomiota eivätkä tunnista sitä itsessään. (Hyyppä 2002.) Jotain itselle luontaista ja helppoa on yleensä vaikea hahmottaa erityiseksi taidoksi tai pääomaksi ennen kuin huomaa samaisen asian puutteen jossain toisessa yhteydessä tai paikassa.

Vapaaehtoistyön ja yhteisöjen tukeminen ylläpitää toiminnan aktiivisuutta sekä tukee yhteisöllisyyden tunnetta. Vahvat ja hyvinvoivat yhteisöt tukevat julkista palvelujärjestelmää ja yksilöiden hyvinvointia.  Sosiaalinen aktiivisuus edistää hyvinvointia ja terveyttä muun muassa paikkaamalla iän mukanaan tuomia roolimenetyksiä ja ryhmään kuuluminen tuo vanhuksen elämään yhteenkuuluvuuden, arvostuksen ja kiintymyksen tunteita.  Yhteisöön kuuluminen ja mahdollisuus sekä aktiiviseen osallistumiseen että oman osaamisen käyttämiseen yleishyödyllisesti voi toimia merkittävänä itsetunnon ja -arvostuksen kohottajana.

Historiallisesti yhteiskunnallisia ilmiöitä tarkastellessa on huomattavissa selvää aaltoliikettä. Toivoa sopii, että yhteiskunnan rahapussin nyörien kiristyminen ja historiallinen aaltoliike heilauttaisivat yhteisöllisyyden uuteen kasvuun ja nostaisivat sen arvossaan sille kuuluvalle paikalle. Että välitettäisiin taas toisistamme eikä käveltäisi yhdenkään kanssaihmisen hädän ohi. Ettei yhdenkään vanhuksen tarvitsisi enää olla yksin.




Lähteinä 

Filander, Karin – Vanhalakka-Ruoho, Marjatta (toim.) 2009: Yhteisöllisyys liikkeessä.
Hyyppä, Markku 2005: Me-hengen mahti.  
Hyyppä, Markku 2002: Elinvoimaa yhteisöstä. Sosiaalinen pääoma ja terveys.      
Noppari, Eija – Leinonen, Satu 2005. Vanhuksen kokonaisvaltaista terveyttä edistävä mielenterveys. Teoksessa Noppari, Eija – Koistinen, Paula (toim.): Laatua vanhustyöhön.
Utriainen, Jarkko 2012.: Vapaaehtoistoiminnan vaikutusten tunnistaminen ja osoittaminen vanhustyössä.

Etiikka ohjaa valintojamme ja perustuu arvoihin sekä luontoa, yhteiskuntaa ja ihmisiä koskeviin tietoihin. Etiikka ei ole erillinen osa sosiaali- ja terveydenhuoltoa, vaan se on kaiken parantamisen ja hoitamisen perusta. Sosiaaligerontologian ja sosiaalityön emeritusprofessori Simo Koskinen on nimennyt vanhustyön eettiseksi päämääräksi mahdollisimman hyvän elämän edellytysten turvaamisen vanhuksille. Tätä hyvää elämää edistetään kunnioittamalla vanhuksen ihmisarvoa kaikissa tilanteissa. Professori Sirkka-Liisa Kivelä korostaa terveydenhuollon ja sosiaalitoimen aloilla toimivien henkilöiden eettistä vastuuta, koska asemaan, ammattitietoon ja -tehtäviin liittyvät seikat antavat näiden ammattien harjoittajille erityistä valtaa suhteessa toiseen ihmiseen.

Vanhustyössä joutuu päivittäin eettisten kysymysten äärelle. Ihan liian usein voi vanhustyössä nähdä Kivelän mainitseman vallan väärinkäyttöä, liian usein ajatellaan, että ihminen vanhetessaan ikään kuin automaattisesti paitsi fyysisesti rapistuu myös menettää harkinta- ja päätöksentekokykynsä. Vaikeimmassa asemassa ovat etenkin toimintakyvyltään huonot ja hauraat vanhukset, jotka ovat riippuvaisia ulkopuolisen avusta jopa yksinkertaisten päivittäisten toimintojen suorittamisessa. Vanhus ei ehkä kykene viemään lusikkaa suuhunsa, mutta ajatus on kirkas ja pää partaveitsenterävä. Hän ei saa itse syötyä ruokaansa, mutta osaa mainiosti päättää milloin ja miten paljon haluaa syödä tai mikä tänään maistuisi. Kunhan joku muistaa kysyä sitä häneltä. 

Muistisairas vanhus ei kenties enää ole orientoitunut paikkaan eikä oikein aikaankaan, mutta silti edelleen nauttii laulamisesta jota on ikänsä harrastanut, eikä edelleenkään halua kutoa sukkaa, koska käsityötunnit olivat hänelle jo kansakoulussa silkkaa painajaista. Siellä hän kuitenkin istuu muiden joukossa tekemässä itselleen vastenmielistä neulontatyötä. Tietääkö kukaan hänen menneisyydestään? Onko kukaan vaivautunut ottamaan selvää? Ihan liian vähän edelleenkin tiedämme hoitamistamme vanhuksista, heidän elämäntarinoistaan ja mieltymyksistään ja liian harvoin pysähdymme kysymään heidän omia mielipiteitään tai näkemyksiään. Edes niistä asioista, jotka koskettavat suoraan vanhuksia itseään.

Ikääntyneet ovat muuta väestöä enemmän riippuvaisia toisen ihmisen tuesta ja yhteiskunnan palveluista. Riippuvuus koetaan usein häpeän aiheeksi ja kuitenkin juuri riippuvuus muista ihmisistä tekee meistä ihmisiä. Merete Mazzarella toteaa kirjassaan ”Hyvä kosketus”, että tekemällä riippuvuudesta jälleen kunniallista, myös hoitotyön arvo nousisi. Oivallus on erinomainen, sillä niin vanhusten kuin hoivatyön statuskin olisi totta tosiaan kohottamisen tarpeessa. Myönteisen vanhuskuvan tuominen vanhustyön perustaksi olisi myös eettisesti merkittävää, sanoo professori Simo Koskinen.

Riippuvuuden kysymyksen rinnalle nousee kysymys autonomiasta, itsemääräämisoikeudesta, joka liittyy kiinteästi ihmisen arvokkuuden kokemukseen. Vanhustenhuollon tehtävänä on paitsi turvata ja kunnioittaa vanhuksen autonomiaa myös luoda sitä.  Meidän tehtävänämme on lisätä ikäihmisen itsenäisyyttä niin paljon kuin se  olemassa olevissa olosuhteissa on mahdollista. Myös autonomialtaan rajoittuneiden ihmisten autonomiasta on pidettävä huolta. Tähän meille tarjoutuu mahdollisuuksia joka ikisessä arkisessa askareessa ja kohtaamisessa. Työntekijän tapa toteuttaa näitä askareita joko mahdollistaa tai estää vanhuksen kokemuksellisen itsemääräämisoikeuden, yksityisyyden, yksilöllisyyden ja eheyden toteutumisen.

Itsemääräämisoikeuden ja yksilöllisyyden periaatteiden soisi myös toteutuvan suhteessa vanhuksen asuinpaikkaan. Kaikki eivät edelleenkään halua asua kotona, vaan tuntevat turvattomuutta yksin neljän seinän sisällä kaikesta mahdollisesta kotiavusta huolimatta. Toisaalta ulkopuolisin kriteerein hyvinkin huonossa kunnossa oleva vanhus edelleen viihtyy ja kokee elämänsä vointiinsa nähden hyväksi nimenomaan omassa kodissaan. Itsemääräämisoikeuden menettämisen pelko on yksi ihmisen suurimpia pelkoja.

Itsemääräämisoikeuteen liittyy myös kysymys turvallisuudesta ja turvallisuuden suhteesta vapauteen. Vapaus ja turvallisuus ovat meille kaikille tärkeitä arvoja. Silti vain radikaaleimmat meistä asettavat vapauden turvallisuuden edelle, ihmisellä näyttää olevan taipumus valita turvallisuus vapauden kustannuksella. Etiikan kannalta muodostuu seuraava vaikea kysymys: voidaanko ihmisen vapautta ja autonomiaa rajoittaa turvallisuuden nimissä?

Vanhusten vapautta on rajoitettu turvallisuuden nimissä hyvin konkreettisesti sitomalla levottomia vanhuksia kiinni vuoteeseen ja tuoleihin tai lääkitsemällä vanhus lähes tiedottomaan tilaan häiriökäyttäytymisen vähentämiseksi. Perusteluna on useimmiten käytetty vanhuksen ”omaa parasta”; vanhus sidottiin ettei hän karkaisi tai kaatuisi ja satuttaisi itseään. Kuinka paljon todellisuudessa ajateltiin vanhuksen parasta? Vai oliko kysymys vaan helpommasta vaihtoehdosta vanhusta hoitavalle henkilökunnalle?

Olen kuullut jokailtaisen viiden minuutin jalkahieronnan poistaneen vuosia jatkuneen unilääkkeiden tarpeen ja antanut kello 20 Imovane -tabletin sijasta - joka aiheutti vain kaatumisia eikä hyvää unta - levottoman muistisairaan kulkea mukanani iltatöissä, kunnes uni on tullut kuin itsestään. Vaihtoehtoja ja erilaisia toimintatapoja siis on, vanhusta hoitavan henkilön omista moraalikäsityksistä ja innovatiivisuudesta riippuu mitkä niistä hän valitsee. Kun yksittäisen ihmisen vapauden rajoittamisen ja turvallisuuden välillä joudutaan tekemään päätöksiä, vaaditaan henkilökunnalta luovuutta ja halua nähdä asiat uudella tavalla. 

Vanhustyön käytäntö ja työn eettiset vaatimukset ovat usein ristiriidassa toistensa kanssa ja vanhuksen ihmisyys saattaa vaarantua. Monet ammattiryhmät ja lukematon määrä yksittäisiä ihmisiä käsittelevät vanhuksia kukin omalta kannaltaan ja kokonaisnäkemyksen puuttuessa vanhuksen elämä sirpaloituu. Vanhus esineellistetään ja ohitetaan, yksilöllisyys unohdetaan, sairauksia ja rajoituksia korostetaan jäljellä olevan terveyden ja toimintakyvyn sijasta. 

Geronomilla on voimavaralähtöinen työskentelytapa, tietoa, osaamista ja juuri sitä kokonaisnäkemystä, jota vanhuksen hyvän elämän edistämiseen tarvitaan. Geronomi ymmärtää ikääntymistä yksilön ja yhteiskunnan näkökulmasta, geronomilla on tietoa terveydestä ja sairauksista, sekä vanhuspalveluista ja -palveluorganisaatiosta. Geronomin vanhuskuva on laaja-alainen ja myönteinen, ja sellaisenaan paras perusta kokonaisvaltaiselle vanhustyölle.

Kaikki eettiset periaatteet ovat lopulta yhteydessä toisiinsa: kun kunnioitetaan vanhuksen ihmisarvoa, ymmärretään hänen ainutlaatuisuutensa ja yksilöllisyytensä. Kun kohdellaan vanhusta ainutkertaisena yksilönä, jolla on omat toiveensa ja tarpeensa, kuunnellaan vanhusta ja annetaan hänelle mahdollisuus vaikuttaa oman elämänsä kulkuun vaikka toimintakyky olisikin rajoittunut, itsemääräämisoikeus toteutuu. Kun vanhus tulee kuulluksi ja pääsee päättämään omista asioistaan, hän kokee itsensä arvokkaaksi ja toimivaksi osaksi ympäröivää yhteiskuntaa. Kun vanhus kokee osallisuutta, pääsee toteuttamaan itseään ja olemaan hyödyksi muille, päästään täyttämään jo muitakin ihmiselle kuuluvia tarpeita kuin pelkkiä perustarpeita.

Itse pyrin noudattamaan niin yksityiselämässäni kuin työssäni geronomina ja hoitajana  yksinkertaistakin yksinkertaisempaa kultaista sääntöä: ”Tee muille niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän.” Ei sen tarvitse olla sen vaikeampaa kuin kysyä itseltään: ”Miten haluaisin minua kohdeltavan? Entä lastani? Tai äitiäni?” Käytännössä joutuu kuitenkin usein  tyytymään olosuhteiden pakosta siihen, että edes välttää tekemästä toiselle sitä, mitä ei itselleenkään haluaisi tehtävän. Nyky-yhteiskunnan arvot ovat monipuolistuneet, mutta yhteisen arvomaailman puuttuminenkaan ei saa olla esteenä vanhustyössä tarpeelliselle yhdessä tarkastelulle. Kokonaisvaltainen, inhimillinen vanhustyö on mahdollista, kun yhdessä tutkitaan ja sovitaan, mikä on paras tapa menetellä siinä paikassa ja ajassa, missä kulloinkin eletään.  

Innostus tähän blogiin Minna Pauliina Katajan artikkelista "Rajoituksia on yhä liikaa"

Hyvää tietoa hoitotahdosta esim. Muistiliiton sivuilla


Muut lähteet

Kalkas, Hertta – Sarvimäki, Anneli 1996: Hoitotyön etiikan perusteet. Helsinki: WSOY.
Kivelä, Sirkka-Liisa – Vaapio, Sari 2011: Hoidon ja palveluiden eettinen perusta. Teoksessa Kivelä, Sirkka-Liisa – Vaapio, Sari: Vanhana tänään. Helsinki: Suomen Senioriliike ry. 
Koskinen, Simo 1994: Gerontologinen sosiaalityö vanhuspolitiikan mikrorakenteena. Rovaniemi: Lapin yliopisto. Yhteiskuntatieteiden tiedekunta.
Leino-Kilpi, Helena – Välimäki, Maritta 2008: Etiikka hoitotyössä. Helsinki: WSOY.
Louhiala, Pekka – Launis, Veikko 2009: Parantamisen ja hoitamisen etiikka. Helsinki: Edita.
Mazzarelle, Merete 2005: Hyvä kosketus. Ihmisen kehosta, terveydestä, hoitamisesta ja kirjallisuudesta. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.
Ryynänen, Olli-Pekka – Myllykangas, Markku 2000: Terveydenhuollon etiikka. Arvot monimutkaisuuden maailmassa. Helsinki: WSOY.