Iltayhdeltätoista avaan oven ja huikkaan eteisestä: ”Iltaa, täällä ollaan!” Vuoteen reunalla istuva 96-vuotias nainen heläyttää takaisin iloisen tervehdyksen ja jatkaa lehtien laittamista muovikassiin. ”Ryhdyit sitten laittamaan lehtiä pois?” totean.  ”Ei, ei, laitan vaan valmiiksi ja otan ne sitten mukaani kun mennään”, selvittää hän. Hmmm, mennään? Mihin, mietin itsekseni  ja astun sisään makuuhuoneeseen. 

”Mistä sinä osasit tulla tänne?” kysyy nainen. ”Tänne?” "Niin, tänne, ja nyt juuri, kun pitää lähteä kotiin.”  Vastaan lempeästi: ”Tiedätkö, täällä on kotona, sinä olet nyt kotona ja minä osasin tulla, koska sinulle on sovittu yöhoitajan käynti aina näihin aikoihin.” Hämmennys valtaa vanhan rouvan kasvot, kunnes hän pikkuhiljaa palaa takaisin kanssani samaan aikaan ja paikkaan. ”Niin……sinä tulit siis nostamaan minun jalkani sänkyyn”,  toteaa hän sitten, enemmän itselleen kuin minulle. ”Niin juuri”,  vastaan ja naurahdan: ”Taisit käydä jossain kaukomatkalla..”  ”Niin taisin”,  vastaa vanhus. ”Joskus minä luulen olevani jossain ihan muualla kuin missä olen. Mutta eihän se ole vaarallista, eihän? Sitten minä näen tuon taulun ja tiedän, että kotona ollaan. Se on veljeni maalaama, tiesitkö?” ”Niinkö? Ei, en tiennyt, hieno taulu, eikä nojatuolimatkailustakaan ole tässä kohtaa mitään haittaa. "

”Haluaisitko käydä vielä vessassa ennen nukkumaanmenoa?” kysyn. ”Olisihan se hyvä”,  vastaa hän, ”jos sinä vaan ehdit.” ”No eihän tässä nyt jäniksen selässä olla, niin kiire ei minulla koskaan ole”, sanon ja avustan vanhuksen portatiiville. Siirtyminen kestää, valtavaksi turvonnut oikea jalka näyttää elefantin jalalta ja painaa kutakuinkin puolet vanhuksen painosta. Pelkällä tahdonvoimalla se liikkuu senttimetrin kerrallaan. Nainen sanoo:” Se on ihanaa, että sinä et hermostu, vaikka minä olen näin hidas..  Sinä olet kuule kyllä ihan kaikista paras yöhoitaja.”  ”Kiitos", vastaan, hymyilen vanhukselle,  ja jatkan pilke silmäkulmassani: ”Nyt minä taisin kyllä saada osakseni ansiotonta arvonnousua.” ”Et ollenkaan”, vastaa hän, ”kuule minulla on kokemusta, kyllä minä tiedän.” 

Illan viimeinen ponnistus ja nainen istuu takaisin sängyn reunalla, josta autan hänet vuoteeseen. Lonkka on kipeä, valtava syöpäkasvain pullottaa tennispallon kokoisena toisen kankun päällä. Nainen ei silti valita. Kohennan hänen asentoaan, asettelen tyynyjä sinne tänne. Kuinka vaikeaa onkaan yrittää päästä toisen ihon alle.. Lyhyen, maagisen hetken ajan hänen kipunsa on minun kipuani ja olen ihan varma, että tällä kertaa tyynyt tulivat juuri oikeisiin paikkoihin.

Käyn hakemassa jääkaapista persikkamehua, josta nainen erityisesti pitää. Vanha rouva juo ja minä tyhjennän muovikassista Helsingin sanomat ja kuukausiliitteen, pullollisen kipulääkettä, silmälasit ja nenäliinapaketin sekä huolellisesti talouspaperiin pakattuja laseja ja lautasia palauttaen ne paikalleen tyhjäksi jääneelle yöpöydälle. Sammuttelen valoja ja teen lähtöä. ”Hyvää yötä!” toivotan, ”ja muista, ettet sitten katsele kuin kauniita unia.”  Vanhus sulkee silmänsä ja hymyilee.  Eteisessä jatkan, ehkä enemmän itselleni kuin vanhukselle: "Ja hyvää kotimatkaa, mihin ikinä oletkin menossa." 

On jo aamu, kello on kohta viisi. Yöhoitaja astuu sisään asuntoon, jossa on käynyt vain kerran aiemmin. Elokuinen valo tunkeutuu ujosti sisään kaihtimien välistä. Pieni nainen istuu sängyn laidalla, yksin, omassa kodissaan ja odottaa kuolemaa.

Hoitaja tulee ensin. Auttaa vessaan, etsii puhtaita vaatteita, tarjoaa syötävää ja juotavaa, joka ei enää maistu. Onko sinulla kipuja, kysyy hoitaja. Ei, vastaa nainen, mutta on levoton eikä halua takaisin vuoteeseen. Mennään mieluummin sohvalle, sanoo nainen, ja hoitaja yrittää tehdä sohvasta niin mukavan kuin mahdollista, laittaa rohtuneisiin huuliin rasvaa ja käden ulottuville nenäliinoja, rollaattorin ja sitä juotavaa, joka ei enää maistu.

Minulla on huono olo, sanoo nainen, se johtuu varmaan siitä, että en ole syönyt mitään ja kakoo roskakoriin hiukan vaahtoavaa sylkeä ja jatkaa: ”Ethän sinä jätä minua yksin??” Hoitaja istuu nojatuoliin naisen viereen ja sanoo: ” En minä vielä lähde mihinkään.”  Vanha nainen voi pahoin vielä hetken ja toteaa: ”Nyt tarvittaisiin äitiä ja isää…” 

Hoitaja silittää naisen kättä, sydän satoina sirpaleina eikä lähde, vaikka oikeastaan pitäisi. Riittämättömyydestä kumpuava suuttumus pyyhkäisee hetkeksi surun yli ja hoitaja miettii, miksi ihmisen on oltava yksin tällaisena hetkenä… "Jos nyt kuitenkin sitä kipulääkettä?" ehdottaa hoitaja, ja nainen suostuu. Kipulääke pistetään, haetaan hyvää asentoa, jutellaan valokuvista seinällä. Kokonainen elämä haalistuvissa kuvissa, hiipuvia muistoja, hiipuva elämä. "Kukas tämä hääpari on?" kysyy hoitaja. "En minä nyt muista, anna anteeksi.." vastaa nainen. Ei se haittaa, ei kaikkea tarvitsekaan muistaa. Muistikin on usein kovasti yliarvostettua. Elämää eletään tässä ja nyt.

"Kampaisitko sinä minun hiukseni?" kysyy nainen. "Totta kai", sanoo hoitaja ja ottaa vinyylikäsineet pois ajatellen: eihän kuolema tartu.. Eikä syöpäkään. Hoitaja kampaa hyvän tovin sairauden ja vuosien harventamia pitkiä suortuvia, letittää ne ja tekee pienen nutturan. Jos minun käteni ovat viimeiset, jotka vanhaa naista koskettavat, ovat ne ainakin ihmisen kädet, hän ajattelee. Lämpimät ja hellästi koskettavat eivätkä kiireiset, kumilla verhotut työvälineet. Minä laitan hiukset aina taaksepäin, sanoo nainen.

Lopulta on pakko lähteä. Aamuhoitaja tulee ihan muutaman tunnin päästä, rauhoittelee yöhoitaja, älä sure, emme me unohda sinua tänne. Vanha nainen jää sohvalle elokuiseen aamuun odottamaan seuraavaa tulijaa. Myöhemmin päivällä on tarkoitus siirtyä sairaalaan, pois omasta kodista, jonne nainen tuskin enää palaa. Elokuisessa valossa on syksyn maku ja ilmassa leijuu jäähyväisten tuntua. "Sinä tulet siis kohta takaisin?" kysyy nainen ja hoitaja vastaa ja lupaa kaikkien vanhuksen luona käyvien hoitajien puolesta: ”Tulen, minä tulen ihan kohta takaisin.”