Metsänvihreä Citroen

Sunnuntai aamu Helsingissä. Keinahtelen kotiin yövuorosta vanhalla Citroenilla, jonka iskunvaimentimet ovat luultavasti yhtä vanhat kuin autokin, vuodelta 1996. Kadut ovat hiljaiset ja ihan kuin pienessä ristiaallokossa auto pomppii mennen noin 8 solmun tuntinopeudella Mannerheimintietä kohti kotia. Kapteeni Oilimo toivottaa teidät tervetulleiksi laivaan, welcome on board, höpötän itsekseni. Viiden valvotun yön jälkeen kapteenia hihityttää. Yhtä kaikki, täyttä ylellisyyttä tulla kotiin yövuorosta autolla, joka mielestäni täyttää kaikki autolle asettamani vaatimukset: se kuljettaa minut paikasta a paikkaan b, on vakuutettu ja leimaakin on jäljellä syyskuun loppuun asti. Sitä ennen se luultavasti saa uudet iskunvaimentimetkin ja minä pääsen nopeasti yövuoron jälkeen kauan kaivattuun omaan sänkyyni nukkumaan.

Mikä on vielä parempaa on se, että auto ei ole minun. Vanha Citroen on nimittäin eräänlainen osuuskunta-auto. Se nukkuu tallissani ja sitä käyttää lisäkseni kaksi muutakin henkilöä. Auto hyödyttää siis kaiken kaikkiaan kolmea naapuria ja vie kauppareissulle välillä muutaman muunkin. Autolla roudataan välillä soittimia, välillä ruokaa tai kierrätysvaatteita, toisiaan taas viedään koiria eläinlääkäriin tai lapsia harrastuksiin. Lisäksi tallista sitikan vierestä, saa neljäs naapuri skootterilleen talveksi majapaikan.

Pääroolissa tänään ei ole kuitenkaan metsänvihreä Citroen vaan se mitä auto tässä tarinassa edustaa: osoitusta yhteisöllisyydestä, sosiaalisesta pääomasta. Yhteys toisiin ihmisiin on nimittäin meille kaikille tarpeellista ja välttämätöntä. Voitaisiin sanoa, että yhteisöllisyys kuuluu inhimillisyyteen. Ihminen on olemassa vain toisten kautta ja kehittyy persoonaksi ihmissuhteissaan. Olemme riippuvaisia toisistamme aina, enemmän tai vähemmän, halusimme tai emme. 

Yhteisöllisyys ja sosiaalinen pääoma

Yhteisöllisyyden perusedellytyksiä ovat muun muassa luottamus kanssaihmisiin, toiminnan ja tekemisen vapaus sekä yhteisyyden tuottama hyvinvointi. Yhteisöllisyyttä ei synnytetä pakottamalla eikä se pysy hengissä hoitamatta. Ihan niin kuin kaikki muutkin ihmisten väliset siteet ja sopimukset. Luottamus pitää ihmisten keskinäisiä suhteita koossa liiman tavoin. Mitä suurempi perusluottamus on, sitä helpompi on toimia yhdessä ja keskittyä olennaiseen. Oli kyse sitten perheestä, parisuhteesta, kylästä tai jostain vielä isommasta kokonaisuudesta.

Epäluottamuksen terveydelle haitallinen vaikutus on suurempi kuin lihavuuden ja samaa tasoa kuin tupakoinnin – ihan pienestä haitasta ei siis ole kyse, toteaa Markku Hyyppä (2005) kirjassaan Me-hengen mahti. Syrjäytyminen on yhteisöllisyyden eli sosiaalisen pääoman kääntöpuoli.  Onko Suomen vanhusten yksinäisyys ja syrjäytyneisyys seurausta sosiaalisen pääoman menetyksestä taloudellisen pääoman tavoittelussa? Minne on kadonnut kuuluisa talvisodan henki? Olemmeko me suomalaiset liian individualistisia kollektiivisuudelle ja sen tuomille hyödyille?

Elämää Pikku Huopalahdessa

Eri kulttuurien yhteisöllisyydessä on merkittäviä eroja. Toistakymmentä vuotta Espanjassa espanjaksi asuneena on sanottava, että espanjalaiseen kulttuuriin kuuluva arkisosiaalisuus nostaa huomattavasti ainakin oman elämäni laatua. Päivittäiset kohtaamiset kanssaihmisten kanssa kaduilla ja kuppiloissa tekivät elämästäni Madridissa merkittävän paljon parempaa. 

Nyt asun Pikku Huopalahdessa Helsingin kaupungin vuokratalossa. Asuinpaikassani minua viehättää paitsi sen sijainti keskustaan nähden, vihreät puistoalueet ja meren läheisyys, hyvät kulkuyhteydet ja yllätys, yllätys – sen yhteisöllisyys. Tunnen lähes kaikki naapurini, joiden juuret ulottuvat joka maanosaan ja puolet tästä pikkukylästä muutenkin. Kohtaamiset lasten ja koirien kautta tutuksi tulleiden ”kyläläisten” kanssa rikastuttavat arkeani päivittäin. Talostamme löytyy aina lapsille hoitajia, koirille ulkoiluttajia ja mummoille kaupassa kävijöitä. Asustaapa tallissani se osuuskunta-autokin.

Muutama syksy sitten huolehdin useamman kuukauden yläkerran vanhan rouvan lääkityksestä. Tämä ihana adoptiomummomme paistoi lapsille välillä pullaa tai kutoi sukkia vastapalvelukseksi, jota ei häneltä koskaan pyydetty, mutta joka otettiin ilolla vastaan, koska se sai hänet selvästi tuntemaan itsensä tärkeäksi ja antoi hänelle mahdollisuuden tuntea olevansa kanssani tasoissa ja tasa-arvoinen, oman elämänsä aktiivinen toimija eikä vaan passiivinen auttamisen kohde.

Mieheni väittää, että olen henkilönä sellainen, että synnytän yhteisöllisyyttä ympärilleni minne ikinä menenkin. Niin tai näin, olen ilokseni huomannut, ettei tämän tyylisen yhteisöllisyyden rakentaminen ympärilleen ole siis näilläkään leveysasteilla täysin mahdotonta. Meininki meidän talossa on sen verran hyvä, että se estää minua muuttamasta.

Vaihtoehtoja vanhusten asumiseen

Meillä on enemmän keinoja olla yhteyksissä toisiimme kuin koskaan aikaisemmin, mutta yksinäisyys ongelmana ei ole kadonnut mihinkään. Yksinäisyys vaarantaa terveyden, yksinäisyys tappaa, muotoilee HelsinkiMissio eikä ikävä kyllä ole väärässä. Yksinäisten vanhusten määrä vaihtelee tutkimuksista ja kysymystavasta riippuen 4-36 %. Pienimmänkin prosentin mukaan Suomessa on siis varmasti yli 30 000 äärimmäisen yksinäistä vanhusta, joista 3000 asuu Helsingissä.  Isomman prosentin mukaista määrää en uskalla edes ajatella. On myös muistettava, että yksinäiseksi voi tuntea itsensä seurassakin. Tärkeää ympärillä olevien ihmissuhteidenkin kohdalla on taas kerran se laatu eikä määrä.

Luin Vihreiden kaupungin valtuutetun Tuomas Rantasen valtuustoaloitteesta ikääntyneiden yhteisöllisen asumisen tukemiseksi Helsingissä. Hieno asia ja aloite. Ajatus seniorien yhteisötaloista on hyvä, mutta miksei saman tien voitaisi kokeilla ja tukea myös kolmen polven yhteisöasumista?  Yhteistyötä eri ikäpolvien, sukupuolten ja kansalaisuuksien välillä tarvittaisiin lisää. Keskittäytymisestä pelkästään omiensa pariin, eräänlaisesta ghettoutumisesta, on pitkässä juoksussa harvemmin hyötyä millekään ihmisryhmälle.  Näin myös vanhusten asumista suunnitellessa. Adoptiomummoille yhtä lailla kuin lainalapsillekin olisi monessa perheessä tarvetta. Ikääntymisen seuraaminen läheltä toisi vanhusten elämän lähemmäs lapsiperheiden arkea ja toisinpäin. Kun tuntee toisen elämää, on toista helpompi ymmärtää. Yhteinen puuhastelu nostaisi elämänlaatua eikä kukaan jäisi täysin yksin, jos ei nyt sitten sitä ihan itse halua.

Yhteisöasumiseen liittyen, ryhdyinkin kaavailemaan seuraavaa vaihtoehtoa. Kaikkien ikäihmisten varallisuus ei tule riittämään kalliiden senioriasuntojen ostamiseen ja onkin hyvä, että esim. Helsingin kaupunki rakennuttaa myös senioreille suunnattuja vuokrataloja. Mutta Helsingin kaupunki voisi myös lähteä kokeilemaan kolmen polven mallia. Esimerkiksi tämä kahden pienkerrostalon muodostama kokonaisuus, jossa asun toimisi loistavasti koekeittiönä yhteisöllisyydestä kiinnostuneille ihmisille. Asukkaat  valittaisiin talotoimikunnan ja jonkun kaupungin asialle vihkiytyneen viranomaisen kanssa yhdessä. Kaikki taloon muuttavat tietäisivät asumisen yhteisöllisestä luonteesta jo etukäteen ja olisivat siis alusta asti halukkaita auttamaan naapuria tarvittaessa ja osallistumaan yhteisen hyvinvoinnin luomiseen. Kokeilemisen arvoinen ajatus, eikö?

Vaihtoehtoja vanhusten asumiseen on kunhan päästetään mielikuvitus ja innovatiivisuus irti ja uskalletaan tehdä asioita eri tavoin kuin aikaisemmin. Olen kovasti tykästynyt Timo Santalaisen (2009) strategisen ajattelun kuudenteen ulottuvuuteen - tehdään tulevaisuudesta sellainen kuin itse haluamme!

Vapaaehtoisuuden ja yhteisöllisyyden hyödyt

Kansalaisten vapaaehtoinen toiminta on demokratian perusta. Vapaaehtoisuuden positiiviset vaikutukset ulottuvat laajalle. Sen lisäksi, että vapaaehtoisuudella ja yhteisöllisyydellä on myönteinen vaikutus yksilön hyvinvointiin ja terveyteen, siitä on kiertoteitse taloudellista hyötyä koko kansalle. Vapaa-ajan aktiivinen käyttäminen pitää ihmiset hengissä edellyttäen, että näihin aktiviteetteihin sisältyy vuorovaikutteisuutta ja vastavuoroisuutta. Puhdas kuntoliikuntakaan ei ole tutkimuksissa osoittautunut maineensa veroiseksi terveyden ylläpitäjänä vaan liikunnan positiiviset terveysvaikutukset tulevat parhaiten näkyviin ryhmäliikunnan eri muodoissa.

Hämmästyttävän monet ikäihmiset toimivat vapaaehtoisina erilaisissa järjestöissä ja yhteisöissä. Vapaa-aikanaan harrastuksissa, kulttuuririennoissa ja yhdistystoiminnassa viihtyvät Suomen kansalaiset elävät monta vuotta kauemmin kuin passiiviset kanssaihmisensä. Vapaaehtoinen kansalaistoiminta on tehokasta elämän eliksiiriä. Tutkimusten mukaan suomenruotsalaiset ovat yhteisöllisyydessään suomea puhuvaa valtaväestöä valovuosia edellä. Koska yhteisöllisyys eli sosiaalinen pääoma ei ole yksilöiden ominaisuus, suomenruotsalaiset eivät kiinnitä siihen sen erityisempää huomiota eivätkä tunnista sitä itsessään. (Hyyppä 2002.) Jotain itselle luontaista ja helppoa on yleensä vaikea hahmottaa erityiseksi taidoksi tai pääomaksi ennen kuin huomaa samaisen asian puutteen jossain toisessa yhteydessä tai paikassa.

Vapaaehtoistyön ja yhteisöjen tukeminen ylläpitää toiminnan aktiivisuutta sekä tukee yhteisöllisyyden tunnetta. Vahvat ja hyvinvoivat yhteisöt tukevat julkista palvelujärjestelmää ja yksilöiden hyvinvointia.  Sosiaalinen aktiivisuus edistää hyvinvointia ja terveyttä muun muassa paikkaamalla iän mukanaan tuomia roolimenetyksiä ja ryhmään kuuluminen tuo vanhuksen elämään yhteenkuuluvuuden, arvostuksen ja kiintymyksen tunteita.  Yhteisöön kuuluminen ja mahdollisuus sekä aktiiviseen osallistumiseen että oman osaamisen käyttämiseen yleishyödyllisesti voi toimia merkittävänä itsetunnon ja -arvostuksen kohottajana.

Historiallisesti yhteiskunnallisia ilmiöitä tarkastellessa on huomattavissa selvää aaltoliikettä. Toivoa sopii, että yhteiskunnan rahapussin nyörien kiristyminen ja historiallinen aaltoliike heilauttaisivat yhteisöllisyyden uuteen kasvuun ja nostaisivat sen arvossaan sille kuuluvalle paikalle. Että välitettäisiin taas toisistamme eikä käveltäisi yhdenkään kanssaihmisen hädän ohi. Ettei yhdenkään vanhuksen tarvitsisi enää olla yksin.




Lähteinä 

Filander, Karin – Vanhalakka-Ruoho, Marjatta (toim.) 2009: Yhteisöllisyys liikkeessä.
Hyyppä, Markku 2005: Me-hengen mahti.  
Hyyppä, Markku 2002: Elinvoimaa yhteisöstä. Sosiaalinen pääoma ja terveys.      
Noppari, Eija – Leinonen, Satu 2005. Vanhuksen kokonaisvaltaista terveyttä edistävä mielenterveys. Teoksessa Noppari, Eija – Koistinen, Paula (toim.): Laatua vanhustyöhön.
Utriainen, Jarkko 2012.: Vapaaehtoistoiminnan vaikutusten tunnistaminen ja osoittaminen vanhustyössä.