Kuolema ei tartu

On jo aamu, kello on kohta viisi. Yöhoitaja astuu sisään asuntoon, jossa on käynyt vain kerran aiemmin. Elokuinen valo tunkeutuu ujosti sisään kaihtimien välistä. Pieni nainen istuu sängyn laidalla, yksin, omassa kodissaan ja odottaa kuolemaa.

Hoitaja tulee ensin. Auttaa vessaan, etsii puhtaita vaatteita, tarjoaa syötävää ja juotavaa, joka ei enää maistu. Onko sinulla kipuja, kysyy hoitaja. Ei, vastaa nainen, mutta on levoton eikä halua takaisin vuoteeseen. Mennään mieluummin sohvalle, sanoo nainen, ja hoitaja yrittää tehdä sohvasta niin mukavan kuin mahdollista, laittaa rohtuneisiin huuliin rasvaa ja käden ulottuville nenäliinoja, rollaattorin ja sitä juotavaa, joka ei enää maistu.

Minulla on huono olo, sanoo nainen, se johtuu varmaan siitä, että en ole syönyt mitään ja kakoo roskakoriin hiukan vaahtoavaa sylkeä ja jatkaa: ”Ethän sinä jätä minua yksin??” Hoitaja istuu nojatuoliin naisen viereen ja sanoo: ” En minä vielä lähde mihinkään.”  Vanha nainen voi pahoin vielä hetken ja toteaa: ”Nyt tarvittaisiin äitiä ja isää…” 

Hoitaja silittää naisen kättä, sydän satoina sirpaleina eikä lähde, vaikka oikeastaan pitäisi. Riittämättömyydestä kumpuava suuttumus pyyhkäisee hetkeksi surun yli ja hoitaja miettii, miksi ihmisen on oltava yksin tällaisena hetkenä… "Jos nyt kuitenkin sitä kipulääkettä?" ehdottaa hoitaja, ja nainen suostuu. Kipulääke pistetään, haetaan hyvää asentoa, jutellaan valokuvista seinällä. Kokonainen elämä haalistuvissa kuvissa, hiipuvia muistoja, hiipuva elämä. "Kukas tämä hääpari on?" kysyy hoitaja. "En minä nyt muista, anna anteeksi.." vastaa nainen. Ei se haittaa, ei kaikkea tarvitsekaan muistaa. Muistikin on usein kovasti yliarvostettua. Elämää eletään tässä ja nyt.

"Kampaisitko sinä minun hiukseni?" kysyy nainen. "Totta kai", sanoo hoitaja ja ottaa vinyylikäsineet pois ajatellen: eihän kuolema tartu.. Eikä syöpäkään. Hoitaja kampaa hyvän tovin sairauden ja vuosien harventamia pitkiä suortuvia, letittää ne ja tekee pienen nutturan. Jos minun käteni ovat viimeiset, jotka vanhaa naista koskettavat, ovat ne ainakin ihmisen kädet, hän ajattelee. Lämpimät ja hellästi koskettavat eivätkä kiireiset, kumilla verhotut työvälineet. Minä laitan hiukset aina taaksepäin, sanoo nainen.

Lopulta on pakko lähteä. Aamuhoitaja tulee ihan muutaman tunnin päästä, rauhoittelee yöhoitaja, älä sure, emme me unohda sinua tänne. Vanha nainen jää sohvalle elokuiseen aamuun odottamaan seuraavaa tulijaa. Myöhemmin päivällä on tarkoitus siirtyä sairaalaan, pois omasta kodista, jonne nainen tuskin enää palaa. Elokuisessa valossa on syksyn maku ja ilmassa leijuu jäähyväisten tuntua. "Sinä tulet siis kohta takaisin?" kysyy nainen ja hoitaja vastaa ja lupaa kaikkien vanhuksen luona käyvien hoitajien puolesta: ”Tulen, minä tulen ihan kohta takaisin.”