Kotini on linnani?

Määrittele koti

Heräilen kotona pikkuhiljaa. Maistelen café-con-lecheäni liikuttavanhuvittavassa sydänaamutakissa, jossa on minulle ihan liian lyhyet hihat ja joka on jäänyt perinnöksi jo isoksi kasvaneelta ja poismuuttaneelta tyttäreltäni. Samainen fleece -aamutakki on varmasti ollut vuorollaan meistä jokaisen päällä. Lämpimänä ja kummallisen lohduttavana etsin sen edelleen päälleni näinä viluisina aamuina. Tuntuu kotoisalta.

Mikä tekee kodista kodin, mikä saa ihmisen tuntemaan olonsa kotoisaksi? Kotiudumme paikkoihin, maisemiin, tiloihin ja ihmisiin. Koti voi olla neljän seinän ja katon rajaama alue, jossa asun, se voi olla kaupungin osa tai kylä, kadunpätkä tai vuorenhuippu. Tai ehkä se ei ole paikka ollenkaan. Koti voi olla toisen ihmisen syli tai lapsen helisevä nauru, merituulen tuoksu tai hangen narskunta jalkojen alla. Se hyvä maitokahvi aamutuimaan ja  vanha, mukava, muistoja täynnä oleva aamutakki. Koti voi piiloutua sävelmään tai asustaa omassa kielessä. Vieraassa ympäristössä, omalla äidinkielellä lausutut lämpimät sanat voivat saada ihmisen tuntemaan olonsa yhtä kotoisaksi kuin omalla sohvalla konsanaan. 

"Jos ihmisellä ylipäätään olisi koti, se olisi siellä, missä hän ymmärtää ympäristönsä." 
Eeva-Liisa Manner

Valtavan hienosti oivallettu ja puettu sanoiksi. Koti on siellä missä ihminen ymmärtää ympäristönsä. Missä hän osaa, voi ja pystyy toimimaan halutessaan haluamallaan tavalla. Koti rauhoittaa, toivottaa tervetulleeksi pitkän raskaan päivän jälkeen, ottaa helmoihinsa väsyneen kulkijan tarjoten tukea ja turvaa. Koti on myös minän jatke ja osa minua. Tavarat ja niihin liittyvät tarinat, värit ja tekstiilit, valo- ja äänimaisemat, kotona asuvat muut ihmiset tai vaikkapa koira. Tai sitten kodissa parasta on se, että saa olla ihan yksin, kenenkään häiritsemättä tai määräilemättä.

Itsemääräämisoikeus liittyy vahvasti ajatukseen kodista. Kotona saa olla sellainen kuin on ja tehdä mitä tykkää. Vanhusten itsemääräämisoikeutta poljetaan kuitenkin jatkuvasti ja erityisen ongelmallista autonomian toteutuminen näyttää olevan ympärivuorokautisissa hoitokodeissa. Kun emme enää itse pysty, kun toisten ihmisten pitäisi mahdollistaa meille autonomian toteutumista. Rutiinit kuljettavat mummoa ja hoitajaa kuin pässiä narussa. Yksilöllisyydestä viis kunhan linjasto toimii. Joskus vanhuksen oma mielipide ohitetaan hyvää tarkoittavin aikomuksin, joskus se on osoitus kielteisestä vanhuskuvasta. Pahimmillaan se on seurausta vahvemman tahallisesta, väärästä ja vaarallisesta vallan käytöstä. Yhtäkaikki, lopputulos on sama: vanhuksen ääni hukkuu ”paremmin ja enemmän” tietävän kuoron alle.

Kodinomainen on kirosana

Maassamme on jo pitkään ajettu laitoshoitoa alas. Kaikkien ihmisten pitäisi - ja ajatellaan haluavan - asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Entä jos kotona ei pärjää? Jos kodista on muodostunut vankila, jos kotona pelottaa? Kotihoitoa tarvitaan ja parjataan, eikä senkään avulla vanhus usein kotonaan pysty asumaan. Kotihoidon pistän kanssanne uusiksi jonain toisena päivänä, mutta tässä kohtaa kysyisin, pitäisikö kotihoidon uudistaminen ja suunnittelu aloittaa määrittelemällä koti? Kysymällä vanhukselta itseltään mitä koti hänelle merkitsee ja mitä hän siellä pärjätäkseen tarvitsee?   

”Kodinomainen” on minulle kirosana. Jotenkin se jo sanana kertoo, että kyseessä on jonkunlainen laiha kopio siitä alkuperäisestä, pyrkimys imitoida jotain autenttista, jotain sinne päin muttei sitten kuitenkaan. Sellainen Wannabe –koti. Mutta melkein ei ole tässäkään  kohtaa mukana, joko se on koti tai sitten ei ja sillä siisti.

Toiset meistä kotiutuvat nopeasti. Toiset eivät koskaan löydä kotiin. Itseensä kotiutuminen on joskus kaikkein haastavinta. Jos ei ole sinut itsensä kanssa ei voi hyvin oikein missään. Osaamme kotiutua, tai ainakin jotenkin sopeutua, lähes mihin ympäristöön vaan, mutta koti tai sen puuttuminen on kuitenkin kiistelemättä osa elämänlaatua ja vaikuttaa hyvinvointiimme.

Tervetuloa talkoisiin! 

Olenkin päättänyt ryhtyä "kotihengettäreksi",  aion puolustaa kynsin ja hampain jokaisen vanhuksen oikeutta kotiin. Sellaiseen kotiin, millaisessa hän itse haluaisi asua. Oli se koti nyt sitten missä ja millainen tahansa; oma koti tai vaikkapa huone vanhainkodissa.

Voimme kaikki osallistua kodinrakennustalkoisiin. Pienillä asioilla voi tehdä paljon. Ymmärtämällä ja kunnioittamalla vanhuksen ajatuksia kodista ja arjesta, voimme olla vaikuttamassa siihen, että vanha ihminen ymmärtää ympäristönsä. Elämänkerrallisen tiedon hankkimisessa, jos vanhus ei kykene enää itse kertomaan, voimme hyödyntää omaisia. En usko, että on ihan mahdotonta viedä vuodepotilaalle rakasta lapsuuden ympäristöä sängyn päätyä vastapäiselle seinälle maisematapetiksi tai soittaa vanhuksen mielimusiikkia. Etsiä ajan saatossa hukkunut ystävä käsiin tai hankkia vapaaehtoinen vanhukselle juttu- tai ulkoilukaveriksi edes kerran viikossa. Asumispalveluyksikössäkään ei voi olla ihan pakko laittaa kaikkia vanhuksia nukkumaan klo 20 tai istuttaa aamu-unista vanhaa rouvaa puurolautasen ääreen klo 8. Ja ihmetellä kun ei rouvalle, joka ei kaiken lisäksi ole eläissään puurosta tykännyt, puuro nyt maistu.

Jokaisessa kohtaamisessa voi olla aidosti läsnä ja pienistäkin arjen toiminnoista pitäisi välittyä vanhukselle se tunne, että hän on arvokas ja merkityksellinen juuri sellaisena kuin on. Kohtaamisissa vanhuksen ja työntekijän välillä luodaan viihtyvyyttä, turvallisuutta ja sitä kotoisuutta. Voimme kulkea vanhuksen kanssa hetken samaa matkaa rinnatusten ja olla mukana varmistamassa, ettei hän eksy. Että hän pääsee turvallisesti perille kotiin, jossa ei tarvitse pelätä.

Setúbal, Portugal 05/2013

Kuvan miehen tapasin vain kaltereiden läpi. Setúbalin kaupungissa kävellessäni törmäsin vanhainkotiin, joka oli ison aidatun puutarhan ympäröimä. Vanha mies istui penkillä, puun varjossa ja kuunteli radiota. Portti oli lukossa.  

Menin lähemmäs ja eriskummallisella espanjan ja portugalin sekoituksella juttelimme hetken. Ymmärsin sen verran, että tajusin miehen elävän enemmän omassa  maailmassaan kuin häntä konkreettisesti ympäröivässä paikassa. Minua hän luuli siskontyttärekseen. Pappa piti tiukasti kiinni kädestäni ja hymyili. Ohi kulkeneen hoitajan kanssa keskustelu luisti paremmin ja sain selville, että mies oli tehnyt elämäntyönsä puutarhurina.  Äkkiä lukittu portti, se vapauden rajoitus, ei tuntunutkaan niin kamalalta. Portti piti huolta siitä ettei pappa päässyt hukkaamaan itseään kaupungin vilinään, mutta puutarha oli selvästi jotain, joka sai miehen tuntemaan olonsa kotoisaksi.

Mietin kuinka moni  vanhus ei pääse ulos ollenkaan. Kuinka tärkeää luonto ja kontakti kaikkeen elävään on. Tuntea auringon lämpö tai tuuli iholla, tuoksut ja värit, lintujen laulu... Luonto tarjoaa jotain kaikille aisteille. Luonnossa tuntee olevansa elossa ja osa jotakin suurempaa kokonaisuutta. Tietyn tyyppinen maisema, lapsuuden luontokokemukset, nekin ovat kaikki tallentuneet elämämme kovalevylle ja saavat meidät tuntemaan olomme kotoisaksi. 

 

Vapaus valita

Mikä tekee kodista kodin?
Mikä saa olon kotoisaksi?
Mikä ihme on ”kodinomainen”?
Saako sillä laitoksen paremmaksi?

Koti voi olla katu tai kortteli
tai valokuva lompakossa
Se voi olla kylä tai kaupunki
tai asustaa kielessä omassa

Koti on sylissä oman ihmisen
Se on tunne sydämessä
Koti voi olla seuraa kaltaisen
tai soida tutussa sävelessä

Kodin tunne muodostuu
niin monesta asiasta
Se voi olla ääntä tai maisemaa
Tai rakentua tavarasta

Kotini on linnani
Täällä johtajana toimin minä
Älä siis ihmettele, jos palaa pinnani
kun määräämään pyrit sinä…

Kotona voin tehdä mitä haluan
tai olla tyystin tekemättä
Kotona löydän kaipaamani rauhan
saan olla mihinkään menemättä

-Heidi O.-

Coming next: Etiikasta vanhustyössä -> itsemääräämisoikeus, vapaus vs.turvallisuus, toimijuudesta -> estävä vs. mahdollistava ympäristö etc... Palataan asiaan, pysy kuulolla! :-)