Miniän lupaus

Oven minulle tulee avaamaan pieni, pyöreä mummo, hämmästyttävän ketterästi liikkuva, reilusti yli kahdeksankymmenen. Yläkerrassa odottaa aviomies, jonka kanssa yhteistä taivalta on takana jo 62 vuotta - kokonainen elämä. Nyt ollaan loppusuoralla. Yli kymmenen vuotta on vanha nainen hoitanut sairasta miestään, niistä kymmenestä yhdeksän ihan yksin. Katselen kumpaakin ja mietin: Miten ihmeessä he ovat pärjänneet?
 
Tunnelma on rauhallinen, realiteetit selviä. ”En minä kuolemaa pelkää”, sanoo nainen, ”vaan rakkaan ihmisen kipua ja kärsimystä.” Olivat pelotelleet, toiset ihmiset. Sanoivat, että Alzheimer potilaan kuolema on kauhea. ”Kärsimystä voidaan lievittää”, lohdutan, ”älä siitä huoli.” Kotiin saadaan kipupumppu, yhdessä vanhan naisen kanssa huolehdimme miehen puhtaudesta, hyvästä asennosta ja sitten vaan juttelemme. Iltatoimien lopuksi nukkumakyljeksi miehelle valitaan aina vasen puoli, mies makaa kyljellään sängyssä kasvot vaimoon päin: ”Näin pystyn pitämään hänen kädestään kiinni.”

​Ammattilaisen ei tulisi hoitaa läheisiään sanotaan. Kirurgi ei osallistu vaimonsa operaatioon, eikä psykoanalyytikko voi toimia terapeuttina pojalleen. Mukaan tulee liian paljon tunteita. Entä jos oletkin omainen ja silti samalla hoitaja? Mitä sitten tunteille tehdään? Miten sen yhtälön jaksaa vuodesta toiseen kantaa?
 
Viiden yön aikana ehdin kuuntelemaan monta tarinaa. Meistä tulee tuttuja, iltatoimet hoituvat jo kuin aina olisimme niitä yhdessä tehneet. ”Tiedätkö, anoppini ei halunnut minua miniäkseen. Minä tulin köyhästä perheestä, ja mieheni perhe oli varakas. Anoppi sanoi, että sinä et koskaan pysty hoitamaan minun poikaani yhtä hyvin kuin minä.” Silloin minä vastasin että: ” Kuulkaa anoppi, minä tulen hoitamaan teidän poikanne niin hyvin kuin osaan ja hoidan hänet kuolemaan asti.” 
 
Viimeisenä yönä silitän miehen hiuksia ja kuiskaan jäähyväiset. Enää ei käsi purista kättäni. Vaimon kauniilla käsialalla hahmottuu paperille lista kappaleista, joita hautajaisissa soitetaan. Autan muusikon etsinnässä, soitan sairaalapastorille, jonka toivotaan olevan mies. ”Ei se minua haittaa, mutta mieheni mielestä saarna ei kuulosta samalta naisen puhumana.”  Miehen toivetta kunnioitetaan ja pastori lupaa tulla paikalle vaikka heti, jos on tarvis. Jostain löytyy kihlajaisruusujen mukana tullut kortti jossa lukee: "Rakkaalle tulevalle vaimolleni."

Saako sinua halata?”, kysyn ovella. ”Totta kai”, kuuluu vastaus. Aamuseitsemältä, hiukan ennen yövuoron loppua soi puhelin. Mies on nukkunut pois. Kaikkien kauhukuvia maalanneiden ihmisten ennustusten vastaisesti, kauniisti ja hyvin. Anoppikin voi rauhassa levätä. Miniän lupaus on lunastettu.

​
Kuvat: Free license photos / Pixabay