Honkanummen hautausmaa. Kappeliin on kerääntynyt pieni joukko ihmisiä; perhettä ja ystäviä, joiden joukossa seison myös minä. Kaveri sai vihdoin juotua itsensä hengiltä, mittarissa ikää vasta 56-vuotta. Kilometrejä oli kertynyt sitten sitäkin enemmän. Ja promilleja. Tahti tiivistyi viimeisen parin vuoden aikana, ryyppyputkien väliin mahtui enää vain muutamia selviä viikkoja ja lähes jokainen putki loppui sairaalaan. Voin vaan kuvitella mitä kollegat päivystyksessä ajattelivat, kun mies tuli - taas kerran – henkitoreissaan paikattavaksi. Resurssien haaskausta, kuolisi pois tuokin onneton, eihän näitä juoppoja kestä kukaan, miksi näitä aina hyysätään? Ihminen on kuitenkin niin paljon enemmän kuin päihteet tai mielenterveyden ongelmat. Ihminen on paljon enemmän kuin juoppo tai nisti. Ihminen on paljon muutakin kuin terveystietorekisterin etusivulla kulkevat riskitiedot. Arkussa makaava mies oli entinen ambulanssin kuljettaja, hyvä laulaja, taitava automekaanikko, ihan mahtavan nuoren miehen isä, sisarustensa veli ja vanhempiensa poika, joka oli kulkenut pitkän ja mutkikkaan matkan pohjoisesta Suomesta Helsinkiin ja ehtinyt elämänsä aikana tehdä paljon muutakin mitä tässä ei mainita. Mies oli naapurini ja ystäväni, vaikkei ehkä intiimein sellainen, mutta ystävä kuitenkin, ja ennen kaikkea hän oli mies, joka oli aina valmis auttamaan kanssaihmistään hädässä, joka jakoi ystävyyttään, osaamistaan ja apuaan oikealle ja vasemmalle ilman mittaria ja määrää sen suuremmin asiaa ajattelematta ja avullaan mihinkään erityisesti pyrkimättä. Miehessä oli jotain rauhoittavaa, turvallista. Kaverin lähellä oli helppo hengittää. Lyhyesti sanottuna, ja ainakin minun mittarillani, arkussa makaava mies oli hyvä mies. Hyvä mies jonka alkoholi lopulta selätti. Vaikka toisaalta ymmärränkin terveydenhuoltohenkilökunnan väsymyksen ja kyllästymisen turhalta ja hukkaan heitetyltä työltä tuntuvaan päihdeongelmaisten hoitamiseen, haluan silti aina nähdä ja kohdata ihmisen päihteiden takana. En ainakaan itse uskaltaisi lähteä valitsemaan ketä hoidetaan ja ketä ei, ainakaan sen perusteella, onko sairaus niin sanotusti itse aiheutettu. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia ja jos oikein tarkkaan mietitään, lähes jokaisen sairastumisen taustalta voidaan löytää jotain johon sairastunut olisi voinut itse vaikuttaa. Mikä saa toisen samoista lähtökohdista ja olosuhteista olevan selviytymään ja toisen murtumaan? Mikä sitten neuvoksi vakavissa päihdeongelmissa? Mitä sitten kun alkoholisti vanhenee, kun päihteitä ongelmaksi asti käyttävät ihmiset ikääntyvät? Entäs jos kuuluukin kahteen – tai huonolla tuurilla useampaan - vähemmistöön kerrallaan? Jos sattuu vaikka olemaan ikääntynyt alkoholisoitunut homoseksuaali maahanmuuttaja? Vähemmistöihin kuuluminen tekee ihmisestä haavoittuvamman ja ikäihmisestä vielä paljon työikäistä enemmän. Päihdeongelmaisen vanhuksen hoito vaatii paljon hoivatyötä, toimenpiteitä ja huomiota. Vakavaan päihdeongelmaan usein kytkeytyvät mielenterveyden ongelmat ja/tai syrjäytyminen leimaavat ikääntynyttä ihmistä monelta kantilta. Yhteiskunnalliset ja kulttuuriset asenteet ovat usein negatiivisia, vanhuksen tukiverkosto pieni tai olematon ja pahoinvointi käsin kosketeltavaa. Pitkään päihteitä käyttäneen ikääntyneen ihmisen kohdalla on syytä miettiä, onko täysraittiuteen pyrkiminen mahdollista tai edes tarpeellista. Tällaisiin tilanteisiin liittyy paljon eettisiä kysymyksiä: Missä kulkee itsemäärämisoikeuden raja? Onko sellaista? Kunnioitetaanko yksilön päätöstä päihtyä vai vaaditaanko haittoja aiheuttavaan käyttäytymiseen muutoksia? Ensisijaisesti kannattaa tarjota tukea perustarpeista huolehtimiseen, arkielämästä selviytymiseen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Usein tarttuminen yksinkertaisiin arjen sujuvuutta parantaviin tekijöihin auttaa enemmän kuin suuret sanat. Heikki Suhosen (2005) tutkimuksen mukaan asiakkaan selviytymisen tukeminen hänen arkisessa ympäristössään onkin tärkeä osa varsinaista terapiaa. Eräs päihdetyötä tekevä henkilö totesikin: ”Itse asiassa en ole edes kiinnostunut siitä, miten paljon hän juo, vaan paneudun päällimmäiseen huoleen, jonka hän tuo esiin.” Vaikeatkin ja vaietut aiheet on helpompi ottaa puheeksi, kun arki sujuu ja luottamus on sitä kautta ensin rakennettu. Toissapäivänä törmäsin pesutuvassa nuoreen naiseen, joka oli muuttanut ystäväni entiseen asuntoon. Asunnossa oli kuulemma jotain rauhoittavaa ja turvallista, vaikka joku oli jo ehtinyt pelottelemaan ajatuksella kuolinpesästä. ”Voit vaikka ajatella, että sait kaupan päälle henkilökohtaisen suojelusenkelin”, totesin. Hautausmaalla käynnistä huolimatta, minäkään en yhtään ihmettelisi, jos autotallistani kuuluisi työkalujen ääntä ja tallissa asustava romu pörähtäisi yhtäkkiä kuin ihmeen kautta käyntiin. Itsensä mies sai hengiltä, mutta auton kuin auton se sai puhallettua eloon. Työntekijöinä päihdetyössä meidän on pystyttävä hyväksymään myös ne asiakkaan omat valinnat, jotka saattavat olla täysin omien ajatustemme ja uskomustemme vastaisia. Jos hyvää vaihtoehtoa ei löydy, on ehkä valittava se pienempi paha. Ihminen tekee aina parhaansa, sen hetkisissä olosuhteissa ja olemassa olevilla voimavaroilla. Paras ei kuitenkaan ole aina sillä tasolla kuin itse toivoisi ja meidän tehtävämme työntekijöinä on löytää voimavaroja sieltäkin missä niitä ei äkkiseltään näyttäisi olevan, toivoa sieltä missä toivottomuus pimentää näköalan, hyvää elämää huononkin elämän keskeltä. Voimme pysähtyä ja kuunnella, olla hyväksyvästi läsnä ja kohdata päihteitä käyttävän ihmisen arvokkaana yksilönä. James Baldwinin sanoin: ”Emme voi muuttaa kaikkea, mitä kohtaamme. Mutta emme voi muuttaa mitään ennen kuin olemme kohdanneet sen.” Mene rauhassa ystäväni, maisemat on mahtavat ja sinne päin on luvattu hyvää ajokeliä. Ohi en pääse, mutta perässä tullaan, yritän kaasutella kevyesti siihen saakka. Kuvat: Pixabay - Vapaaseen käyttöön
0 Comments
Leave a Reply. |
YlläpitäjäHeidi Oilimo; Arkisto
February 2024
Kategoriat
All
|
Heidi Oilimo -
Valoa vanhuuteen
Valoa vanhuuteen
Geronomin vinkkelistä
Heidi oilimo - valoa vanhuuteen |
Proudly powered by Weebly
|