Määrittele koti

Heräilen kotona pikkuhiljaa. Maistelen café-con-lecheäni liikuttavanhuvittavassa sydänaamutakissa, jossa on minulle ihan liian lyhyet hihat ja joka on jäänyt perinnöksi jo isoksi kasvaneelta ja poismuuttaneelta tyttäreltäni. Samainen fleece -aamutakki on varmasti ollut vuorollaan meistä jokaisen päällä. Lämpimänä ja kummallisen lohduttavana etsin sen edelleen päälleni näinä viluisina aamuina. Tuntuu kotoisalta.

Mikä tekee kodista kodin, mikä saa ihmisen tuntemaan olonsa kotoisaksi? Kotiudumme paikkoihin, maisemiin, tiloihin ja ihmisiin. Koti voi olla neljän seinän ja katon rajaama alue, jossa asun, se voi olla kaupungin osa tai kylä, kadunpätkä tai vuorenhuippu. Tai ehkä se ei ole paikka ollenkaan. Koti voi olla toisen ihmisen syli tai lapsen helisevä nauru, merituulen tuoksu tai hangen narskunta jalkojen alla. Se hyvä maitokahvi aamutuimaan ja  vanha, mukava, muistoja täynnä oleva aamutakki. Koti voi piiloutua sävelmään tai asustaa omassa kielessä. Vieraassa ympäristössä, omalla äidinkielellä lausutut lämpimät sanat voivat saada ihmisen tuntemaan olonsa yhtä kotoisaksi kuin omalla sohvalla konsanaan. 

"Jos ihmisellä ylipäätään olisi koti, se olisi siellä, missä hän ymmärtää ympäristönsä." 
Eeva-Liisa Manner

Valtavan hienosti oivallettu ja puettu sanoiksi. Koti on siellä missä ihminen ymmärtää ympäristönsä. Missä hän osaa, voi ja pystyy toimimaan halutessaan haluamallaan tavalla. Koti rauhoittaa, toivottaa tervetulleeksi pitkän raskaan päivän jälkeen, ottaa helmoihinsa väsyneen kulkijan tarjoten tukea ja turvaa. Koti on myös minän jatke ja osa minua. Tavarat ja niihin liittyvät tarinat, värit ja tekstiilit, valo- ja äänimaisemat, kotona asuvat muut ihmiset tai vaikkapa koira. Tai sitten kodissa parasta on se, että saa olla ihan yksin, kenenkään häiritsemättä tai määräilemättä.

Itsemääräämisoikeus liittyy vahvasti ajatukseen kodista. Kotona saa olla sellainen kuin on ja tehdä mitä tykkää. Vanhusten itsemääräämisoikeutta poljetaan kuitenkin jatkuvasti ja erityisen ongelmallista autonomian toteutuminen näyttää olevan ympärivuorokautisissa hoitokodeissa. Kun emme enää itse pysty, kun toisten ihmisten pitäisi mahdollistaa meille autonomian toteutumista. Rutiinit kuljettavat mummoa ja hoitajaa kuin pässiä narussa. Yksilöllisyydestä viis kunhan linjasto toimii. Joskus vanhuksen oma mielipide ohitetaan hyvää tarkoittavin aikomuksin, joskus se on osoitus kielteisestä vanhuskuvasta. Pahimmillaan se on seurausta vahvemman tahallisesta, väärästä ja vaarallisesta vallan käytöstä. Yhtäkaikki, lopputulos on sama: vanhuksen ääni hukkuu ”paremmin ja enemmän” tietävän kuoron alle.

Kodinomainen on kirosana

Maassamme on jo pitkään ajettu laitoshoitoa alas. Kaikkien ihmisten pitäisi - ja ajatellaan haluavan - asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Entä jos kotona ei pärjää? Jos kodista on muodostunut vankila, jos kotona pelottaa? Kotihoitoa tarvitaan ja parjataan, eikä senkään avulla vanhus usein kotonaan pysty asumaan. Kotihoidon pistän kanssanne uusiksi jonain toisena päivänä, mutta tässä kohtaa kysyisin, pitäisikö kotihoidon uudistaminen ja suunnittelu aloittaa määrittelemällä koti? Kysymällä vanhukselta itseltään mitä koti hänelle merkitsee ja mitä hän siellä pärjätäkseen tarvitsee?   

”Kodinomainen” on minulle kirosana. Jotenkin se jo sanana kertoo, että kyseessä on jonkunlainen laiha kopio siitä alkuperäisestä, pyrkimys imitoida jotain autenttista, jotain sinne päin muttei sitten kuitenkaan. Sellainen Wannabe –koti. Mutta melkein ei ole tässäkään  kohtaa mukana, joko se on koti tai sitten ei ja sillä siisti.

Toiset meistä kotiutuvat nopeasti. Toiset eivät koskaan löydä kotiin. Itseensä kotiutuminen on joskus kaikkein haastavinta. Jos ei ole sinut itsensä kanssa ei voi hyvin oikein missään. Osaamme kotiutua, tai ainakin jotenkin sopeutua, lähes mihin ympäristöön vaan, mutta koti tai sen puuttuminen on kuitenkin kiistelemättä osa elämänlaatua ja vaikuttaa hyvinvointiimme.

Tervetuloa talkoisiin! 

Olenkin päättänyt ryhtyä "kotihengettäreksi",  aion puolustaa kynsin ja hampain jokaisen vanhuksen oikeutta kotiin. Sellaiseen kotiin, millaisessa hän itse haluaisi asua. Oli se koti nyt sitten missä ja millainen tahansa; oma koti tai vaikkapa huone vanhainkodissa.

Voimme kaikki osallistua kodinrakennustalkoisiin. Pienillä asioilla voi tehdä paljon. Ymmärtämällä ja kunnioittamalla vanhuksen ajatuksia kodista ja arjesta, voimme olla vaikuttamassa siihen, että vanha ihminen ymmärtää ympäristönsä. Elämänkerrallisen tiedon hankkimisessa, jos vanhus ei kykene enää itse kertomaan, voimme hyödyntää omaisia. En usko, että on ihan mahdotonta viedä vuodepotilaalle rakasta lapsuuden ympäristöä sängyn päätyä vastapäiselle seinälle maisematapetiksi tai soittaa vanhuksen mielimusiikkia. Etsiä ajan saatossa hukkunut ystävä käsiin tai hankkia vapaaehtoinen vanhukselle juttu- tai ulkoilukaveriksi edes kerran viikossa. Asumispalveluyksikössäkään ei voi olla ihan pakko laittaa kaikkia vanhuksia nukkumaan klo 20 tai istuttaa aamu-unista vanhaa rouvaa puurolautasen ääreen klo 8. Ja ihmetellä kun ei rouvalle, joka ei kaiken lisäksi ole eläissään puurosta tykännyt, puuro nyt maistu.

Jokaisessa kohtaamisessa voi olla aidosti läsnä ja pienistäkin arjen toiminnoista pitäisi välittyä vanhukselle se tunne, että hän on arvokas ja merkityksellinen juuri sellaisena kuin on. Kohtaamisissa vanhuksen ja työntekijän välillä luodaan viihtyvyyttä, turvallisuutta ja sitä kotoisuutta. Voimme kulkea vanhuksen kanssa hetken samaa matkaa rinnatusten ja olla mukana varmistamassa, ettei hän eksy. Että hän pääsee turvallisesti perille kotiin, jossa ei tarvitse pelätä.

Ensimmäinen blogi..... Que buen rollo, que buena onda, onpas hyvä fiilis! Tästä se lähtee ja tervetuloa mukaan!

Tein sitten itselleni nettisivut. Ja niiden yhteyteen blogin. Sivut, joilla minun on tarkoitus kertoa ammatistani ja osaamisestani sekä pähkäillä yhdessä lukijoiden kanssa blogin kautta ikääntymistä ja vanhuspalveluiden laatua. Pyysin sitten miestä katsomaan luomustani, sen ulkoasua ja ennen kaikkea sen sisältöä. Mieheni arvosteluun voi nimittäin luottaa. Siis siihen, että jotain arvosteltavaa löytyy taatusti.

Mies rykäisee ja sanoo: ”Öhöm.. Aika henkilökohtaista tekstiä.. Nämä ovat ammatilliset sivut eikö, tarvitaanko siellä näin intiimejä tarinoita?” Kyllä, vastaan määrätietoisesti, ne ovat ammatilliset sivut ja kyllä, ehdottomasti tarvitaan. Sillä ne ovat Minun Sivuni ja näyttävät Minulta. Ne ovat vanhustyötä sydämellä tekevän geronomin sivut eikä mitään ihmistyötä voi tehdä ilman jonkinasteista henkilökohtaista suhdetta asiakkaaseen.

Toisessa kotimaassani Espanjassa tämä ymmärretään paremmin. Suomalainen tapa hoitaa ”asiat asioina” ei siellä usein johda mihinkään. Etenkään, mitä etelämmäksi mennään. :-) Kun vähän tunnetaan toisiamme, vaikka pinnallisestikin, kun ensin on syntynyt jonkunlainen ”asiakasihmissuhde”, niin kaikki asiatkin luistavat sen jälkeen paremmin. Ammatillisuus työssä ei nimittäin tarkoita sitä etteikö pitkäaikainen asiakkaani tietäisi lasteni nimiä tai suhdettani musiikkiin, vaikken hänen kanssaan syvimpiä tunteitani jakaisikaan saati että kaataisin omia huoliani hänen niskaansa.

Ihmistyössä persoona on työntekijän tärkein työväline. Geronomina ja hoitajana minä  sinut kohtaan eikä koulutukseni. Vaikka se minä pitää kyllä sisällään senkin puolen. Persoonani sisältää myös arvoja, asenteita ja motiiveja, työntekijän kompetensseista tärkeimpiä ja vaikeimmin muutettavia. Asiakassuhteeseen kannan koko historiani, ihan samoin kuin vastapuolenikin. Mutta minä ammattilaisena, olen tietoinen siitä ja sen mahdollisista vaikutuksista.

Tässä kohtaa huomaan jo saarnaavani. Mies parka, asiallisia kysymyksiähän tuo esittää ja sen perusvarovainen, skeptinen, kriittinen ja älyllinen tapa lähestyä todellisuutta tasapainottaa mukavasti positivismin ylipapittaren (oh yeah, that´s me!) maailmankatsomusta. ;-) 

Mutta niin se vaan on, että vanhustyössä kohtaamisen laatu on se mikä jää mieleen, ei niinkään tekninen osaaminen. Parhaimmillaan inhimillinen lämpö ja läsnäolon taito yhdistyvät asiantuntevaan tekemiseen. Auton korjauksessa keskustelun sävyllä ei ole niin väliä. Eikä miksauspöytäkään välitä mieheni moodeista. Ihmisten kanssa onkin sitten vähän toinen juttu.